Hiljaisuuden kutsu. Luostarielämän houkutus saattaa olla todellisuuspaon lisäksi myös jotakin muuta: sielun kaipuuta rauhaan. Kuva: Sirpa Päivinen
Jouluksi luostariin
Viime vuosisadan tunnetuin katolinen munkki Thomas Merton ei varsinaisesti kuulunut jouluihmisten joukkoon. Ehkä juuri siksi hänen päiväkirjansa joulumerkinnät puhuttelevat.
Tänä adventtina olen lueskellut amerikkalaisen Thomas Mertonin (1915–1968) päiväkirjojen joulun ajan merkintöjä. Jokin tässä miehessä vetää minua puoleensa. Ehkä tunnistan hänessä jotakin itsestäni, kirjoja kirjoittavassa papissa. Jollakin kummalla tavalla minua vetää myös luostari puoleensa, vaikka toisaalta nautiskelu tuntuu sopivan sieluni rakenteeseen askeesia paremmin.
Luostarielämän houkutus saattaa siis olla vain keski-ikäisen perheellisen miehen eskapismia, taviksen todellisuuspakoa arjen ulkopuolelle, mutta luulen sen olevan myös jotakin muuta: sielun kaipuuta rauhaan.
Sitä paitsi Mertonin päiväkirjat paljastavat aikansa tunnetuimmasta munkista myös sen ei niin askeettisen puolen.
Thomas Merton kuului trappistien sääntökuntaan. Trappistit sitoutuvat elämään koko elämänsä luostarin muurien sisäpuolella jokseenkin täydellisessä hiljaisuudessa. Useimmille suomalaisille sääntökunta lienee tutuin vahvasta oluesta, jota eurooppalaisissa trappistiluostareissa valmistetaan.
Nuori Thomas Merton vieraili Gethsemanin trappistiluostarissa Kentuckyssa keväällä 1941. Vierailu teki häneen niin suuren vaikutuksen, että vielä saman vuoden joulukuussa hän muutti sinne pysyvästi – ja asui siellä elämänsä loppuun asti.
Merton oli aloittanut päiväkirjan pitämisen 16-vuotiaana. Osan muistiinpanoistaan hän tuhosi luostariin mentyään, mutta vuosien 1939–1968 päiväkirjat ovat säilyneet, ne on julkaistu seitsemänä noin 500-sivuisena kirjana. Niistä on myös toimitettu yksiin kansiin valikoima, joka on suomennettu nimellä Hiljainen elämä, Thomas Mertonin päiväkirjat (Basam Books 2005).
Mertonin päiväkirjojen avulla on mahdollista päästä jouluksi luostariin, mielessään.
Kun harppoo Mertonin muistiinpanoja joulun ajasta toiseen yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, huomaa miten totunnainen ja hieman pakonomainen hurskaus karisee hänestä vuosien myötä.
Luostarikutsumuksensa ensihuumaa elävä Merton kirjaa taatusti oikeaoppisia ja runsaasti latinankielisiä sitaatteja viliseviä joulupohdintoja, kun taas vanhemmiten saattaa koko joulu livahtaa ohi päiväkirjaan koskematta. Vasta viattomien lasten päivän tienoilla tulee joku huomio joulun säästä.
Joulun 1946 Merton kirjaa 29.12., ja silloinkin vain parilla rivillä. Luostarin joulu ei kuulosta lainkaan hullummalta: ”Neljä suurta juhlapäivää olivat suurenmoisia. Reilusti aikaa rukoilla eikä ainuttakaan velvollisuutta tehdä yhtään mitään muuta. Paradiso!”
Seuraavana jouluna palellessaan Merton eläytyy eläinten syöttökaukalossa nukkuvan vastasyntyneen elämään ja käy unessaan Suomessa asti: ”Pellot ovat huurteessa. Palelin vuoteessani ja ajattelin jouluaamun hetkipalveluksen säkeitä: ’Hän ei halveksinut seimeä / eikä hän kieltäytynyt nukkumasta oljilla / ja hän joka ei salli pienimmänkään linnun nähdä nälkää / tuli itse ravituksi pienellä tilkalla maitoa.’ Sitten nukahdin ja näin unta, että kolkutin apotin ovelle ja kuulin oven läpi jazzin soivan huoneessa.
”Kurkistin sisään ja näin suuren joukon valkeisiin vaatteisiin pukeutuneita vanhoja naisia istumassa apotin kirjoituspöydällä. Apotti määräsi minut lähtemään Suomeen tiedemies Pasteurin muistoksi järjestettävään kokoukseen. Matkustin kokoukseen rullaportailla, ja kokousmatkani takia myöhästyin luostarin jouluaterialta ja jäin ilman ruokaa.”
Thomas Merton asettui Gethsemanin luostariin postulantiksi Lucian päivänä 13.12.1941. Postulantti elää luostariyhteisössä, mutta ei ole vielä varsinainen munkkikokelas eli noviisi. Koska Mertonin luostariin asettumisen vuosipäivä on keskellä adventtia, monet hänen joulun ajan pohdinnoistaan käsittelevät luostarikutsumusta.
Vuoden 1948 Lucian päivänä käynnistyi Thomas Mertonin kahdeksas vuosi Gethsemanissa, ja luostarin pienet ympyrät alkoivat jo ahdistaa: ”Eräs niistä asioista, jotka tekevät minut kaikkein onnellisimmaksi, on että pääsen metsätöihin. Meidän päivittäiset työmme eivät ole koskaan ennen olleet näin kaukana, yli kahden mailin päässä, kukkuloiden toisella puolella.”
Ja samaan kynänvetoon Merton miettii luostarissa viettämiään vuosia. ”Mitä sinä, typerys, mietit oltuasi trappisti seitsemän vuotta? Minä mietin, että mihin se aika oikein meni? Saan itseni kiinni ajattelemasta, että olenko muuttunut miksikään? Ei niin, että sillä mitään merkitystä olisi. Minä olen muuttunut ja minä en ole. Olen nykyään kaljumpi. Jollakin lailla minulla on enemmän sisäistä elämää kuin ennen, mutta paha mennä sanomaan millä lailla.”
Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin, joulupäivänä 1948, Thomas Merton pohti joulun ”sistersiläisyyttä”. Trappistien sääntökunta kun edustaa sistersiläiseksi kutsuttua perinnettä, jossa luostarit ovat karuja ja yksinkertaisia. Nimitys tulee vuonna 1098 perustetusta ranskalaisesta Cîteaux’n (latinaksi Cistersium) luostarista.
”Jostakin syystä joulu saa minut ajattelemaan isiämme 1100-luvun Cîteaux´ssa. Ensinnäkin: tämä maisema on sistersiläinen: paljas, valkeaan peitelty – jämpti ja yksinkertainen. Ja silti täällä näkyy myös viattomuus, sekoitus ankaruutta ja lapsenmielistä iloa. Silmäilin vanhasta historiankirjasta miten isämme aikaansa viettivät: kuinka luostarissa saattoi joskus olla tuli irti ja veljet vain istuivat ja lukivat yöhön asti. Mihinköhän aikaan he aamulla nousivat ylös?
”Ja ajattelen kuinka Pyhä Bernhard rakasti joulun marttyyrikertomuksia ja kuinka hän sanoi munkeille, ettei pidä antaa vetää itseään höplästä ja uskoa ihmisiä, joiden mielestä elämän pitää olla pehmoista ja mukavaa. Joulun luonteeseen kuuluu myös ankaruutta, mutta se on vapauden ja ilon valtaamaa ankaruutta.”
Vapauden ja ankaruuden yhdistänyt Thomas Merton oli ristiriitainen persoona. Toisaalta hän oli hiljaisuuteen sitoutunut munkki, toisaalta aktiivinen kirjailija joka piti julkisesta keskustelusta. Luostarin yhteisöllisen elämän keskellä hän haaveili erakoksi vetäytymisestä, mutta samalla hän suunnitteli maailmanympärimatkaa.
Nämäkin ovat asioita, jotka saavat Mertonin tuntumaan sielun veljeltä.
Luostarin alueella metsän keskellä oli pieni puuvaja, jota Merton kutsui erakkolakseen. Hän kävi siellä lähes päivittäin ja anoi esimiehiltään jopa lupaa muuttaa sinne asumaan. Lupa evättiin, mikä harmitti kirjailijamunkkia kovasti.
Useimmat päiväkirjamerkinnät 1950-luvun loppupuolelta lähtien ovat kirjoitetut juuri tuolla erakkolassa tai sitä ympäröivässä metsässä.
Tämä pohdinta on joulukuun 27. päivältä 1958: ”Kylmä, kuurainen aamu. Yritän toipua juhlien rasituksesta muurin ulkopuolella, istun vaiti huurteisten seetrien alla, katselen äänetöntä harmaata taivasta ja hengitän raikasta ilmaa. Myös jouluaatto oli hiljainen ja kylmä, ja minä kuljeskelin samanlaisessa harmaassa ilmassa kuin tänään ja tiesin, että se olisi näiden päivien tolkullisin hetki.”
Rasittavinta luostarin joulussa näyttää olleen – yllätys, yllätys! – oman rauhan puute: ”Kuinka minä tarvitsenkaan yksinoloa! Ja silti: mitä enemmän sitä tarvitsen, sitä vähemmän se tuntuu minulle sopivan. Ja tämä ristiriita on vääjäämättä käymässä yhä kamalammaksi.”
Luostarin yhteisöstä syvempään yksinäisyyteen, ja epäilemättä myös syvempään itsenäisyyteen, kaipaava munkki Merton kyseenalaisti jouluna 1958 koko kutsumuksensa mielekkyyden: ”Rehellisesti sanoen, aloin pohtia, onko ollut suuri erehdys sitoa itsensä luostarilupauksella tällaiseen tilanteeseen. Ei niin, että haluaisin luopua kutsumuksestani, mutta voin ainakin toivoa jonkinlaista huojennusta kutsumuksen sisällä. Tämä saattaa olla turha toive. Ehkäpä oma kärsimättömyyteni on tullut huojennuksen esteeksi.”
Vuonna 1965 Thomas Merton sai luvan muuttaa erakkolaansa. Siellä hän perehtyi ennen kaikkea idän uskontojen ja kristillisen mystiikan yhteiseen perustaan. Vuonna 1968 hän sai luvan lähteä pitkälle kiertomatkalle Kaukoitään. Matkansa aikana hän kävi keskusteluja muun muassa Dalai-laman kanssa.
Thomas Mertonin viimeinen päiväkirjamerkintä on päivätty Bangkokissa 8.12.1968. Samana päivänä hän oli lähettänyt kirjeen Gethsemanin veljille ja kertonut, kuinka lähestyvä joulu lisäsi hänen koti-ikäväänsä.
Kaksi päivää myöhemmin Thomas Merton kuoli tapaturmaisesti saatuaan sähköiskun hotellin ilmastointilaitteesta.
Teksti: Jaakko Heinimäki
Katkelmat Thomas Mertonin päiväkirjamerkinnöistä ovat teoksista The Journals of Thomas Merton Vols 1–7, Harper SanFrancisco 1996–1999. Suomennos: Jaakko Heinimäki.
Jaa tämä artikkeli: