Vanhassa joululaulussa Jeesus hymyilee rummun päristykselle. Kuva: Jarkko Peltoluhta
Joululahja Jeesukselle
David Bowie ja Bing Crosby esittivät vuonna 1977 joululaulun, jossa Jeesus-lapsi saa lahjaksi pelkän rumpushow'n. Tässä jutussa rumpu liitetään kapaloihin.
Ovikello soi, ja mies sinisessä villatakissa avaa oven. Sisään astuu nuorehko mies yllään sininen pikkutakki.
– Terve, oletko sinä uusi hovimestari? pikkutakkimies kysyy.
– Hah, siitä on pitkään, kun olin uusi yhtään mikään, villatakkimies vastaa.
– Missäs Hudson on?
– Varmaan vaihtaa vaatteita...
– Hänhän vaihtaa usein. Olen David Bowie ja asun tuossa kadulla. Herra Percival antaa minun soittaa pianoaan aina, kun ei ole täällä, ja nythän hän ei ole, vai mitä?
– Rehellisesti sanoen en ole nähnyt häntä, mutta käy sisään!
– Oletko sukua Percivalille? Bowie kysyy.
– Etäisesti, villatakkimies vastaa.
– Ah, taidat olla se köyhä sukulainen Amerikasta?
– Heh, huhut kiirivät tänne nopeasti, vai mitä? Minun nimeni on Bing.
Bing Crosby kuvasi syyskuussa 1977 Lontoossa televisiolle tekemäänsä Bing Crosby's Merrie Olde Christmas -jouluohjelmaa. Tuolloin sen yhtenä vierailijana oli Bowie. Etukäteen käsikirjoitetussa vuoropuhelussa Crosby ja Bowie puhelevat jouluperinteistä ja musiikista. Bowie oli 30-vuotias glam rockin supertähti, Crosby taas 74-vuotias crooner niin kuin 1900-luvun alkupuolen "hyräilijätyylin" laulajia kutsuttiin – samaa sarjaa kuin Frank Sinatra tai Nat King Cole.
Ohjelmassa he esittävät yhden kaikkien aikojen myydyimmistä joulusingleistä, Little Drummer Boy / Peace on Earth. Laulussa ihmiset vievät seimessä makaavalle Jeesus-lapselle lahjoja. Niin antaa lahjansa myös köyhä rumpalipoika, mutta lahja ei ole häävi. Laulun on suomentanut kuoronjohtaja ja kääntäjä Hilkka Norkamo (1910–2004) muotoon Pieni rumpali. Sen ensimmäinen säkeistö menee näin:
Saapui viesti, pa-ra-pa-pam-pam,
Luo käydä kuninkaan, pa-ra-pa-pam-pam.
Nyt häntä palvoen, pa-ra-pa-pam-pam,
Ja lahjat antaen, pa-ra-pa-pam-pam,
Ra-pa-pam-pam, ra-pa-pam-pam,
Riemuin kiittäen, pa-ra-pa-pam-pam,
Kumartaa.
Jouluevankeliumissa Joosef lähtee yhdessä kihlattunsa Marian kanssa Etelä-Galileasta Nasaretin kaupungista verollepanoa varten Juudean Betlehemiin. Kartalla matka suuntautuu lähes luotisuoraan alas Samarian läpi etelään. Nykyään tuota aluetta kutsutaan Länsirannaksi.
Betlehemissä syntyi tuhat vuotta ennen Jeesusta paimenpoika nimeltään Daavid, josta aikanaan tuli Israelin kuningas. Koska Joosef Luukkaan kertomuksessa on Daavidin sukua, veroselvitys oli tehtävä Betlehemissä.
Kiiltokuvien Joosef taluttaa aina aasia, jolla raskaana oleva Maria ratsastaa. Raamattu ei kuitenkaan tiedä mitään tällaisesta. Evankeliumissa sanotaan ainoastaan, että Daavid "lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta" ja että "heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika". (Lk. 2:5, 6) Raamattu ei tiedä sitäkään, syntyikö Jeesus luolassa vai joulupostikorttien majatalon tallissa.
Luukkaalla on kuitenkin yksi äärimmäisen konkreettinen kiinnekohta, suorastaan helmi. Maria "synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa".
Maria ottaa kankaan, jonka toisen yläreunan hän taittaa Jeesuksen pikkuruisen olan yli selän alle, ja sama toisinpäin, niin että Jeesuksen kädet jäävät laskosten väliin eivätkä huido kuin tuulilasinpyyhkijät. Liian kireä kapalo ahdistaa, ja kätkytkuolemia on selitetty kapalolla.
Mutta vastasyntyneelle elämä maapallolla on rankka kokemus. Hellän päättäväisesti sidottu kapalo rauhoittaa vauvan. Kapaloissa myös Jeesus on turvassa, hän nukahtaa ja kuorsaa heinäkasan päällä.
Little Drummer Boyn kirjoitti muistiin vuonna 1941 amerikkalainen kuoromusiikin säveltäjä Katherine Kennicott Davis (1892–1980). Aluksi hän pani laulun nimeksi The Carol of the Drum. Nuottikuvan vasempaan yläkulmaan Davis merkitsi: "Tšekkiläinen laulu, vapaasti sovittanut K.K.D.".
Pienen köyhän pojan rumpu ei ole joululauluissa tavallinen instrumentti. Joulukorteissakin enkelin ympärille kertynyt taivaallinen sotajoukko panostaa enimmäkseen torvisektioihin. Lasten leikkirumpuja on kyllä ollut ainakin jo 1800-luvulla, mutta emme kai tiedä, miten rumpu päätyi Little Drummer Boyn sanoihin.
Itse rummut kertovat omaa tarinaansa ihmiskunnasta. Niitä on valmistettu ainakin kuusituhatta vuotta. Rumpuja on valmistettu Kiinassa alligaattorin vuodasta. Shamaanit pohjoisessa soittavat rumpua, ja intiaanit Etelä-Amerikassa ovat käyttäneet sitä uskonnollissa rituaaleissa. Atlantin yli tuodut orjat viestivät toisilleen rumpujen avulla, mutta koska orjaisännät pelkäsivät niiden mahtavaa pauhua, ne kiellettiin. Sen jälkeen rumpuja sai käyttää vain työn tahdistajana. Jamaikalla orjien rummutuksesta kehkeytyi nyahbinghi-tyyli, joka kuvastaa sydämenlyöntiä. Rumpu on ihmisyyden ääni.
Toisessa Mooseksen kirjassa on kuvaus siitä, miten Israelin kansa on täpärästi selvinnyt faaraon sotajoukoista ja ylittänyt Punaisen meren:
"Naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti käteensä rummun, ja kaikki naiset seurasivat häntä tanssien ja rumpua lyöden. Mirjam viritti laulun: – Laulakaa ylistystä Herralle, hän on mahtava ja suuri: hevoset ja miehet hän mereen suisti!" (2. Ms. 15:20–21)
Mirjam ylistää Jumalaa, joka on pelastanut Israelin kansan Egyptin orjuudesta. Kauan ennen kuin Daavid soitti harppua, Mirjam tanssi rumpujen tahtiin. Rumpu on pelastuksen ja vapauden instrumentti.
Tämä koskee vähän kapaloitakin. Sikiön sydämen syke on yllättävän lähellä yökerhojen tanssimusiikkia, jossa 140 iskua minuutissa on ihan tavallinen tempo. Köyhä poika Davisin joululaulussa soittamassa kapaloihin kääritylle Jeesus-lapselle sisältää paljon enemmän kuin pelkän leikkirummun. Ihmiskunta on yksi pieni rumpali.
"Kauan ennen kuin Daavid soitti harppua, Mirjam tanssi rumpujen tahtiin. Rumpu on pelastuksen ja vapauden instrumentti."
Luterilaisuus on joulun uskonto, ja siksi sanalla kapalo on raamatullinen kaiku silloinkin, kun kätilö Jorvissa opettaa vauvapeiton käärimistä. Joissain raamatunkäännöksissä Maria kapaloi Jeesuksen ohuisiin kangaskaistaleisiin. Äidit ovat kapaloineet vastasyntyneitä kivikaudelta asti.
Asian ydin ei tietenkään ole kapalossa itsessään. Kapalo on symboli kaikelle huolenpidolle, jota vauva saa.
Evoluutio on tehnyt meistä sellaisia, että heti syntymästämme lähtien meillä on luonnostaan tarve suuntautua kohti toista ihmistä. Vauva kiinnittää itsensä voimakkailla tunnesiteillä lähimpään hoivaajaansa. Tässä kohtaa äidit ja isät hyvin dramaattisesti ratkaisevat lapsensa elämän suunnan.
Kun englantilainen psykiatri ja psykoanalyytikko John Bowlby (1907–1990) yritti ymmärtää aikuisten keskinäisiä ongelmia, hän tajusi, että ihminen syntymästään asti rakentaa strategioita, joiden avulla hän yrittää selviytyä vaikeista tilanteista. Bowly ajatteli, että tapamme olla suhteessa muihin muodostuu paljolti sen mukaan, miten me vauva-aikana olemme kiinnittyneet äitiin ja isään. Bowlby kutsui teoriaansa kiintymyssuhdeteoriaksi. Kiinnittymisemme laadun määrää se, miten äiti ja isä ovat vastanneet tunteisiimme, itkuihimme ja hätäkutsuihimme.
Jokainen vauva oppii, millaiseen merkkiääneen äiti vastaa tyytyväisesti ja millainen tunneilmaisu karkottaa. Vanhemman reaktiot painavat alitajuntaamme käsityksen, kuinka hyväksyttäviä olemme koko maailman edessä.
Psykoottinen tai päihderiippuvainen vanhempi voi olla niin arvaamaton, että lapsen mahdollisuudet luoda turvallisia ihmissuhteita turmeltuvat. Traumaattiset kokemukset ja pitkään jatkunut stressi vahingoittavat vauvan keskushermoston. Horjuvasta mielenterveydestä voi tulla perinnöllistä. Toiseen ihmiseen kiinnittymisen mekanismi voi jatkua sukupolvien välisenä psykorihmastona.
Onnettomuudet, huumeet, perhehelvetti, avioero, sota, työnarkomania, vanhempien väärä arvojärjestys, työttömyys ja rahapula... Ihmisen elämä on täynnä murhetta ja vastusta. Emme tiedä, miten olla täällä keskenämme. Jotkut takertuvat, toiset välttelevät, jotkut muuttuvat ilman syytä silmänräpäyksessä enkelistä perkeleeksi.
Usein pitkiä vankilatuomioita kärsivien henkilöhistoriaan sisältyy julma, varhaislapsuudessa tapahtunut laiminlyönti. Ja liian usein ihan vain lyönti. Bowlby kuitenkin uskoi, että terapiassa ihminen voi vapautua taakoistaan.
Mutta Maria kapaloi Jeesuksen ja pani hänet seimeen. Jokin Jeesuksen kiintymyssuhteessa meni nappiin.
Bing Crosbyn imago kepeänä ja harmittomana viihdyttäjänä kuului maailmaan, jota vastaan nousi rock-sukupolvi. Ziggy Stardust -roolinsa oranssissa tukassa ja paksussa meikissä rokanneen David Bowien näkökulmasta Crosbyn kaltaiset valkoihoiset croonerit edustivat isien ja äitien valheellista ja pikkusievää elämänmuotoa. Crosby taas oli kokenut ensimmäisen maailmansodan kauhut. Hänen sukupolvensa näkökannalta Bowien sukupuoleton hilluminen ulkoavaruuden fantasioissa edusti nuorison turmelusta.
Bowie inhosi Little Drummer Boyta yli kaiken. Tämän takia hän oli vähällä perua koko televisioesiintymisen. Crosbyn tuotantotiimi rustasi vajaassa tunnissa rinnakkaiskappaleen Peace on Earth, jonka Bowie lauloi Drummer Boyn päälle eräänlaiseksi vastamelodiaksi. Sen sanat ovat kevyttä, hieman John Lennonin sosialistista utopismia muistuttavaa sekulaarista maailmanrauhan haikailua. Peace on Earth muistuttaa siitä, että edelleen ihmiskunta viettää joulua sodan melskeissä.
Rokkareiden rosoiset lisäykset joululauluihin ilmaisevat, ettei joulu voi olla todellisuuspakoista tunnelmointia. Sanoman pitää olla totta tai se ei se eroa joulupukkilauluista. Evankeliumeissa Jeesus ei lupaa seuraajilleen menestystä. Hän ei tullut korjaamaan risaisia kiintymyssuhteitamme. Silti joulun sanomassa Jumala ilmaisee itsensä ehdottomana rakkautena, joka kaikesta huolimatta värisyttää maailmaa. Jospa asian ydin on pohjimmaisen syyllisyyden ja häpeän käsittelemisessä?
Little Drummer Boyssa ihmiset kantavat hienoja lahjoja Jeesukselle, mutta köyhällä rumpalipojalla ei ole muuta annettavaa kuin rummun päristäminen. Hän pyytää lupaa soittaa, ja äiti-Maria nyökkää hyväksyvästi. Toivelaulukirjoista tuttu suomennos Pieni rumpali kuitenkin ontuu aivan lopussa. Siinä laulu päättyy sanoihin, "Ja kuoroon enkelten, pa-ra-pa-pam-pam, nyt liityn soittaen... Herraa tahtoen... ylistää." Alkuperäissanoituksessa rumpalipoika sydämensä kyllyydestä pärisyttelee rumpuaan. Ja ihan viimeiseksi Jeesus-lapsi vastaa hymyllä. Suomennoksesta hymy puuttuu.
Jos ihmiset muutoin jaetaan edistyksellisiin ja taantumuksellisiin, osaaviin ja osaamattomiin, menestyjiin ja häviäjiin, eettisiin ja paatuneisiin, niin seimen äärellä pätemisestä ei ole hyötyä. Köyhällä pojalla ei ole muuta annettavaa kuninkaalle kuin rummun pärisyttely. Mutta juuri sen Jeesus hyväksyy, ihmisen sellaisenaan.
Jaa tämä artikkeli: