Syyspäivänä Kaivopuistossa. Taneli Eskolan kuva Kaivopuisto-kirjasta. Kuva: Taneli Eskola
Julkisia puistoja ja yksityisiä paratiiseja
Helsinki ei ole aina kuulunut kaikille. Siitä saa hyvän kuvan, kun lukee Helsinki-seuran kirjaa Kaivopuisto (Helsinki-seura 2008).
Kaivopuiston perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. Kaari 1800-luvun puolivälin hienoston promenadien saarekkeesta nykyiseen koko kansan huvipuistoon on huikea. Samalla lukija tajuaa kaupungin muuttumisen. Alussa Ullanlinnan vuori jätti taakseen keskustan rakennetun kaupungin, ja Kaivopuisto tarjosi suojaisan paikan kylpylaitokselle ja aristokraattien kävelyille.
Alueen rannikkoluontoa jalostettiin istutuksilla ja huvilatontteja lohkottiin halukkaille. Esimerkiksi lyypekkiläissyntyinen kauppias G.F. Stockmann asui suurperheineen Kauppatorin laidalla, mutta hankki vuonna 1870 kesämökin Kaivopuistosta. Stockmann pakkasi kesäkuun alussa tavaransa, palveluskuntansa ja lapsensa höyrylaivaan, joka ajoi Kauppatorilta Kaivopuiston rantaan. Mökillä viihdyttiin elokuun loppuun, jolloin oli aika palata kaupunkiin.
Vähitellen puisto ränsistyi ja siirtyi kaupungin omistukseen. Itään muodostui Kaivopuiston kaupunginosa, länsiosan uusi omistaja sitoutui säilyttämään yleisenä puistona. Inspiraatiota haettiin Tukholmasta asti, ja puiston uudistaminen alkoi.
Vanhan aristokraattisen ilmeen rinnalle nousee nyt porvariston hillitty charmi. Puiston ihannekäyttäjäksi kaavaillaan hyvin pukeutuvaa ja käyttäytyvää henkilöä, joka osaa nauttia näköaloista ”oikealla tavalla”. Harva muistaa nykyisin, että Kaivohuone teattereineen oli kerran oikea huvikeskus, jossa operettisävelet viihdyttivät kaupunkilaisia.
Helsinki-seurassa pelätään nykyisin, että puisto on matkalla kohti historiatonta puuhamaata, kun puustoa uudistetaan kovakätisesti ja käytäviä pinnoitetaan räikeillä materiaaleilla. Nurmikkojen kestosta keskusteltiin jo 1960-luvulla.
Kirjan kuvitus on mukavasti uutta ja vanhaa. Erilliset tietolaatikot syventävät kokonaisuutta.
Julia Donnerin ja Taneli Eskolan kirjassa Löytöretki Helsinkiin Donner kuvaa tekstissään kaupungin puistoja, Eskola taas vie yksinoloa suosivissa valokuvissaan yksityiskohtiin, väliin jopa sienien, kaatuneiden puiden ja sammaloituneiden kivien tasolle. Kivi sammaloituu tietysti muuallakin, mutta kuvien viehätys on juuri siinä, että ne ovat Helsingistä. Tarkasti katsova näkee.
Donner muistuttaa, miten monet Helsingin puistoista ovat syntyneet unelmasta ja toiveesta rakentaa parempaa kaupunkia. Niiden taustalla on usein ollut ajatus hyvästä elämästä. Hänen oma tekstinsä kertoo suuresta rakkaudesta kaupunkiin ja sen historiaan.
Tuomo Salovuori kirjoittaa Vihreyden keskellä -kirjassaan (Kirjapaja 2009) vakuuttavasti siitä, miksi ihminen voi puutarhassa hyvin. Nykyisin rakennetaan jo terapeuttisia puutarhoja ja retriittipuutarhoja, on paikkoja hiljaisuudelle ja lohdutukselle. Hyvinvointiakin on mitattu: Jo pelkästään puutarhakirjan selailu laskee verenpainetta ja rentouttaa.
Rikas ja monitahoinen teksti sekä Salovuoren kuvat vakuuttavat siitä, että paratiisi voi löytyä ihan omalta pihalta tai aarimaalta – Helsingissäkin.
Jos innostut rakentamaan yksityistä paratiisiasi, Pentti Alangon Pieni vihreä kirjani (Tammi 2009) kokoaa Suomen tunnetuimman puutarhakirjoittajan perusoivallukset yksiin kansiin.
Oivallukset ovat yksinkertaisia: huomioi paikan luonne, älä yritä sinne sopimattomia kasveja, suosi kateviljelystä ja myllää maata mahdollisimman vähän.
Silloin paratiisissa ei tarvitse huhkia hikipäässä, vaan kaikki kasvaa luontevasti ja miltei kuin itsestään.
Jaa tämä artikkeli: