Jumala, johon en usko
Kirkko säilyttää kertomuksia Jumalaa etsivistä ja hänet kohdanneista ihmisistä. Tässä on heistä yksi.
Kukaan ei tiedä, millainen Jumala on tai onko häntä lainkaan. Siksi en usko Jumalaan, jota en ole itse etsinyt.
Tämä ei ole kirkon uskon puolustus eikä Raamattuaan kirjaimellisesti lukevien mieleen. Tämä on yhden ihmisen puheenvuoro, kertomus siitä, miten minulle on Jumalan kanssa käynyt.
Asetun alttiiksi kaikille aatehistoriallisille, sosiologisille, teologisille ja käyttäytymistieteellisille analyyseille yrittämättäkään peitellä sitä, että aika, jossa elän, näkyy siinä, mitä sanon, tai että elämä, jonka olen elänyt, on jättänyt jälkensä siihen, mihin vielä uskon.
Olen malttamattoman kiinnostunut Jumalasta. Puhun hänestä paljon, mutta totutusta koodikielestä piittaamatta. En viljele Pyhän Kolminaisuuden eri nimiä, ja yritän karttaa samanlaisina toistuvia, teränsä menettäneitä fraaseja. Siksi minulla on paljon arvostelijoita ja esirukoilijoita. Arvostelijat arvelevat minun luopuneen uskosta ja paaduttaneen sydämeni. Esirukoilijat uskovat minun olevan heräämisen tilassa.
Itse toivon jälkimmäistä. Haluaisin olla kirkas ja tietoinen viimeistä soluani myöten. Juuri siksi en jaksa niitä, joiden ymmärrän puhuvan vieraalla suulla, ulkopuolelta opittuja sanoja.
Körttiseuroista kielillä puhumaan
Sovintoveren imin äidin rinnasta. Lestadiolaisessa lapsuudenkodissani synti ei ollut ongelma, koska sen sai anteeksi. Väkevänä hyökynä löi ylitseni Siionin laulujen melankolinen mystiikka, kun poljin vanhaa harmonia ja tapailin laulujen säveliä. Pyhäkoulussa liimasin pää kesyistä kertomuksista kenossa lampaita paimentauluun.
Myöhemmin tulin uskoon useamman kerran, miten nyt milloinkin piti. Lukioikään mennessä olin vakiintunut seurakuntanuori, kulkenut Kansan Raamattuseuran illat, evankelisten kesäpäivät ja esikoislestadiolaisten ja körttien seurat. Olin laulanut gospelia kirkon nuorisopäivillä, istunut Teinilähetyksen oransseilla tuoleilla ja jakanut traktaatteja Kolmen sepän patsaalla. Hämmentävää kyllä, olin kerran seissyt jopa Siiloan-seurakunnan kastealtaan äärellä yrittämässä kielilläpuhumisen taivaaseen päästävää lahjaa. Kodiksi en tuntenut yhtäkään paikkaa.
Jumala on uni ja himo.
Tutustuin kristilliseen oppiin. Nuoruuden ehdottomuudessa se tuntui juuri siltä, mitä olin etsinyt. Olin hyvilläni, kun tiesin, miten asia on. Osasin roomalaiskirjeeni ja kirjoitin lisähuomioita Raamattuni marginaaliin.
Uskoja ja totuuksia
Kun minusta tuli äiti, opetin lapsilleni iltarukouksen ja tien kirkkoon. Alkuun kuvittelin, että uskoa voi siirtää. Sittemmin olen joutunut antamaan lapsilleni saman vapauden kuin itselleni: eksyä ja löytää itse.
Paikallisseurakunta oli minulle puolet Jumalan valtakuntaa, parempaa kuin yksikään yhdistys tai liike, joiden maneerit ja yksisilmäisyys saivat minut aina piirtämään välillemme rajan. Vuosikaudet istuin messussa ja seurakuntaneuvostossa, pidin pyhäkoulua ja opettelin hiljaisuutta retriitissä. Elämä oli jo ammoin pakottanut riisumaan mustavalkoisen takin. Minusta tuntui tärkeältä olla joukossa ja etsiä Jumalaa.
Pitkään siivosin tietämisen pakkoa. Sekin aika tuli, etten yhtynyt uskontunnustukseen, kun en voinut pitää sitä totena. Sitten huomasin, ettei usko ole totuuksille sukua. Pelkästä aavistelusta ei kannata todistaa huulet törössä.
Lakkasin kysymästä uskoa itseltäni. Ripustauduin kirkkoni uskoon.
Turtana vai terävänä
Minä en kestä sitä, että Jumalasta pitäisi tulla kertakaikkisen täyteen tai että häntä pitäisi vain ikävöidä. Haluan molemmat, lomittain ja yhtä aikaa. Jumala on uni ja himo. Hän ja hänen puuttumisensa ovat se, mikä pitää minut liikkeessä ja veren virtaamassa.
Arvostelijoideni ja esirukoilijoideni mielestä ajatukseni Jumalasta on väärä. He eivät tunnista rehevään, jokapäiväiseen elämään pukeutuvaa Jumalaani samaksi, josta he lukevat Raamatusta. He tietävät Jumalansa mieliteot ja vastahangat kuin hän olisi sukulaissetä. Minua pelottaa heidän tapansa pyhittää muutoksenpelkonsa ja vastauksennälkänsä jumalallisella arvovallalla.
Nuorempana varoin alkoholia. Halusin pitää aistini kirkkaina. Totena pitäminen ja uskovaiseksi asettuminen ovat olleet minulle viiniä väkevämpiä ja vieneet tuntosarvistani tunnon. Äkkiväärä, tuttuun koodikieleen puettu evankeliumi on minulle pelkkä nostalginen taantuma lapsuuden tai nuoruuden paatokseen. Kaikki raikas ja uuteen valmis on siitä kaukana.
Miksi pyhän salaisuuden ympärille täytyy piirtää paremmin tietämisen ja asialle vihkiytymisen tarkka raja?
Jumalallinen rivien väli
Kirkkoa kiitän. Jos se ei olisi kaikki nämä vaihtuvat vuosisadat varjellut kertomuksia Jumalaa etsivistä ja hänet kohdanneista ihmisistä, tietäisin elämästä paljon vähemmän. Kylpevään Batsebaan lankeavat daavidit ja vastarannalta luvattuun maahan katselevat moosekset polkevat kanssani saman autiomaan loputonta hiekkaa. Gabrielin salamoiva miekka vartioi elämäni puuta, ja palava pensas käskee pyhän paikan tullen riisua kengät.
Mutta samalla kun kiitän kirkkoa, soimaan sitä. Kirkko on vierottanut minut Jumalasta.
Yhden mielestä se johtuu siitä, että kirkolle käy mikä tahansa, toisen mielestä siitä, ettei kirkolle käy mikään. Totta. Minullakin on vaikeaa sellaisen seurassa, joka ei oikein tiedä, kuka on, määrittelee tiukasti rajansa tai on koko ajan itsestään huolissaan.
Mutta vaikeinta on se, ettei kirkko anna Jumalan olla. Kirjoittamalla Jumalan tarkasti riville kirkko vakuuttaa minut siitä, että Jumala on pudonnut rivien väliin. Kirkko ei anna minun etsiä Jumalaa, koska kirkko tietää jo, että Jumala on Raamatussa, kirkossa ja sakramentissa. Se syyllistää syrjässä roikkujien vieraudentunteet huomaamatta itse puuhailevansa tutun ja turvallisen parissa.
Latenssi-ikään juuttuneelle kirkko sopii, koska latenssi-ikäinen rakastaa sääntöjä ja rutiineja. Murrosikäisen uhman kirkko kestää myös, koska se on ohimenevää ja katteetonta. Mutta kirkossa on vaikeaa olla lapsi. Yllätyksiin taipuvainen leikki rikkoo tarkoin hiotut muodot. Kirkossa on vaikeaa olla aikuinen. Avara mieli suhteellistaa luovuttamattomiksi kutsutut totuudet.
Yksi yhteinen pyhä
Uskoni on ristiriitaisuudessaan analyysille altis. Samalla kun uneksin keväästä annan lätäkön kerätä riitettä pintaan. Tämänpuoleisuudessani käyn tuonpuoleista vastaan, vaikka juuri näkymättömästä saan hiljaista voimaa. Olen kuluttanut kirkkotieni puhki ja kuunnellut loppuun kirkon sanat. Uskon yhden ainoan yhteisen pyhän, ja olen haluton erottautumaan muista, jotka eri maailmankolkilla ja eri tavoin etsivät sen salaisuutta.
Minulle Jumala on löytymätön.
Minua kiehtovat lapsuudessa opitut kertomukset. Ne ovat minulle luonnoksia Jumalasta. Jokainen rehellinen ja paljas ajatus tai teko luonnostelee Jumalaa viiva viivalta lisää. Mutta pian tulee vastaan paperin reuna. Juuri siltä olen pudonnut.
Symboli on totta todempi
En lakkaa ihmettelemästä paperinmakuisen Jumalan puolustajia, joille tärkeintä on Raamatun tapahtumien historiallinen totuus. Heitä loukkaa ajatus vertauskuvasta. Sehän on pelkkää symboliikkaa, sanovat he. Minä taas en tiedä väkevämpää kuin symboli, joka on kerännyt kylkeensä vuosisatojen patinan, miljoonien ihmettelevät katseet ja ikävän.
En torju viiniä, leipää enkä kasteen vettä. Tunnustan sairaan puolesta rukoilemisen öljyn ja katumuksen tuhkan. Punakaartilaisen vimmalla seuraan voitonlippua kantavaa karitsaa, ja pidän hyvänäni kaiken, mikä haastaa ja lohduttaa minua. Mutta en käsitä, miksi pyhän salaisuuden ympärille pitää piirtää paremmin tietämisen ja asialle vihkiytymisen tarkka raja.
Minulle Jumala on löytymätön. Toivon, etten häntä löytäisikään, koska silloin hän ei enää olisi Jumala, pelkkä mieleni tuote vain. Minua kiihdyttää, kun ajattelen hänen virtaavan suonissani, kuohuttavan sydäntäni ja pistävän pääni pyörälle, mutta en saa hänestä otetta.
Olen malttamattoman kiinnostunut Jumalasta, ja Jumala, johon uskon, on mitä ilmeisimmin malttamattoman kiinnostunut minusta. Se on oiva yhdistelmä. Sovimme toisillemme hyvin.
Kaisa Raittila
Humanisti pohtii ikuisesti ajankohtaista ihmisen julmuutta
Ensin en halunnut lukea Richard Hollowayn kirjasta kohtaa, jossa hän kuvaa teloitukseen päättyvää kidutusmenetelmää nimeltä amende honorable.
Lopulta pakottauduin lukemaan Holloway siteeraamaa silminnäkijäkertomusta, jossa ranskalainen sotilas Robert-Francois Damiens joutuu tämän kidutuksen kohteeksi majesteettirikoksesta Pariisissa 1757. Damiens viedään paita päällä aukiolle, jossa häntä kidutetaan ensin pihdeillä. Haavoihin kaadetaan muun muassa sulatettua lyijyä. Tämän jälkeen hänet yritetään repiä hajalle raajoista neljän hevosen voimin.Myöhemmin tekstissä Holloway kuvaa nykyaikaisia kidutusmenetelmiä, kuten vesikidutusta tai amerikkalaisten muun muassa Abu Ghraibin vankilassa Irakissa käyttämää seksuaalista nöyryyttämistä.
Edinburghin entinen anglikaanipiispa Holloway kuvaa Ei Pyhä eikä paha -kirjassaan ihmistä, joka kykenee uskomattomaan julmuuteen ja ahneuteen. Kunnon saarnamiehen tavoin hän nostaa lukijan eteen peilin, jotta tämä voisi nähdä itsensä sellaisena kuin hän on. Holloway uskoo, että vain omien pimeiden puolien tiedostaminen voi johtaa muutokseen. Muutosta vaatii ennen kaikkea luonto, joka on joutunut ennennäkemättömän riiston kohteeksi.
Holloway uskoo, että myös taiteen ja uskonnon synnyttämä kiitollisuus ja säälintunne voivat saada ihmisen muuttumaan. Hän uskoo, että yhtä lailla kuin maailmassa on hirviöitä, joukkoon mahtuu myös pyhimyksiä.
Ei Pyhä eikä paha on humanistin pohdintaa ihmisen perusolemuksesta. Mitään uutta tai omaperäistä hän ei esitä. Peilin hän onnistuu kuitenkin nostamaan lukijan silmien eteen niin, että sitä ei tee mieli katsoa.
Tommi Sarlin
tommi.sarlin (a) kotimaa.fi
Richard Holloway: Ei pyhä eikä paha – pohdintoja ihmisen osasta. Like 2009. 199 s., 24,50.
Etsijän matkassa on hyvä olla
Kun ruotsalainen kirjailija, syöpälääkäri ja -tutkija Stefan Einhorn alkaa miettiä ihmisen mahdollisuuksia saada yhteys Jumalaan, näkökulma on vähintäänkin mielenkiintoinen. Virkistävä siksikin, ettei Einhorn ole ammattiteologi.
Hän on paneutunut aiheeseen huolella; lista luetusta on kirjan lopussa. Siellä hän myös paljastaa oman syynsä kirjaan: Joskus ihminen saa kokea hetken, jolloin rationaalinen ja järkiperäinen hajoaa, ja hän on käsittämättömän edessä. Kun hetki on ohi, on mahdollista uskoa tunteiden tehneet tepposet tai luottaa siihen, että tunne oli aito. Einhorn päätti luottaa ja tuloksena on kirja Salattu Jumala. Usko, tieto ja etsintä.
Einhorn kysyy, mikä yhdistää eri uskontojen näennäisesti ristiriitaisia ajatusjärjestelmiä. Hänen mielestään se on taju tai aavistus salatusta Jumalasta, johon voidaan olla yhteydessä.Onko usko Jumalaan muuttunut kuitenkin mahdottomaksi paradoksiksi, kun tiede on ratkaissut aikaisemmin jumaluudella selitettyjä arvoituksia?
Kysymys Jumalasta on Einhornille keskeinen, koska on tärkeää, olemmeko osa suunnitelmaa vai ohjaammeko itse elämäämme. Entä onko kaikkien uskontojen ytimessä totuus, joka voi herättää rationaalisuuteen uupuneen hengellisyytemme ja mysteerin tunteen? Kolmas syy etsinnän mielekkyyteen ovat maapalloa koskevat uhkakuvat. Mistä löytyy viisaus ja eettinen voima tarvittaviin tekoihin?
Löytyykö syvästi tarvittavaa viisautta uskontojen ytimestä, voimasta, jota Jumalaksi kutsumme? Einhorn käy läpi kaikki suuret uskonnot ja tutkii, mitä ne puhuvat salatusta jumaluudesta.
Ajatusretket uskontoihin tästä näkökulmasta ovat tavattoman mielenkiintoisia, sillä Einhorn on pohdinnoissaan avoin ja päätyy sanaan ehkä: ehkä Jumala on kaikessa, mikä elää. Ehkä on olemassa todellisuus järjen ja aistien ylimielisyyden tuolla puolen.
Ehkä on joskus kylliksi, varsinkin Jumalasta puhuttaessa.
Tänä keväänä ilmestyi Ruotsissa Jonas Gardellin kirja Om Jesus. Vuonna 2006 käännettiin suomeksi hänen edellinen kristinuskoa käsittelevä kirjansa Jumalasta. Sen vimmaista Jumalan etsintää on vaikea ylittää. Meillä ei ole totuttu siihen, että maallikot lukevat vuosikausia Raamattua ja teologiaa, esittävät rehellisiä kysymyksiä ja kirjoittavat ajatuksistaan hyvän kirjan, joka on ihaltavan intohimoinen, avoin ja suora.
Lisäksi Gardell tulee kirjansa sivuilla vastaan avoimena ihmisenä. Hän ei kätke juuriaan. Baptistikodissa kasvaneena hän tarttuu yhä äidin opetukseen siitä, että Jumala ei koskaan hylkää ja jätä häntä.Gardell lukee kirjassaan raamatuntutkimuksen ohella Vanhaa testamenttia siinä järjestyksessä kuin se on kirjoitettu. Alku ei ole maailman luominen, se tulee paljon myöhemmin. Lammaspaimenten matkassa kulkeneista heimojumalista on pitkä kehitystie Jumalaan, joka on kaikkialla läsnä, ja jonka rakastava armo ulottuu koko maailmaan. Matkalla löytyy paljon traditioiden saumakohtia, käsittämättömiä tapahtumia ja ristiriitaisuuksia, jotka Raamattuaan alusta loppuun lukeva ihminen helposti ohittaa.
Gardell on valtavan hyvä kirjoittaja. Tekstissä ei ole tippaakaan jäykkyyttä ja tylsiä yksityiskohtia, vaan se on vapautunutta kyselyä ja etsintää. Raamattua lukiessaan hän on ollut monta kertaa toivoton ja melkein raivon vallassa ajatellut, ettei selviä siitä läpi menettämättä uskoaan – on siellä sen verran kuohuttavia asioita Jumalasta.
Hän tunnustaa lopussa Raamatun lukemisesta toipuneen uskonsa: Jumala on hän, joka on luonamme. Hän joka kääntää kasvonsa puoleemme ja antaa meille rauhan. Hän joka ei koskaan jätä.
Gardellin seurassa aika ei mene hukkaan. Kirja on jännittävä kuin hyvä rikosromaani ja liikuttaa sydäntä kuin vilpitön rakkaus.
Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Suomentanut Sirpa Kähkönen. Otava 2009. 254 s., 31.90 e.
Jonas Gardell: Jumalasta. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2006. 264 s., 30 e.
Jaa tämä artikkeli: