Sanotaan, että Jumala on rakkaus, mutta kuinka paljon se avaa hänen salaisuuttaan? Kuva: Pipsa Matikka / Kuvaario
Jumala – kätketty löydettäväksi?
Rikostutkija koettaa selvittää, kuka on murhaaja. Hän kerää häviävän pieniä todisteita rikospaikalta, analysoi, päättelee, tutkii ja kuulustelee. Kysymystä Jumalasta ei voi ratkaista samalla tavalla järjen ja todisteiden avulla.
Onko siellä ketään? Ja jos on, niin millainen Jumala?
Ihminen huhuilee tyhjyyteen ja hapuilee pimeässä. Hän on kuin pelokas lapsi, joka etsii valokatkaisijaa. Sitä ei kuitenkaan löydy. Pimeys on läpitunkematon.
Silti Jumala-kysymyksen satuttama tahtoo kolkuttaa ja kolkuttaa, mutta avaajaa ei kuulu. Taivaallinen pysyy tavoittamattomissa, eikä järkeily voi häntä paketoida.
Kristilliset ajattelijat korostavat, että Jumala on käsittämätön, salattu ja kätketty – mutta silti ihmistä lähempänä kuin hänen omat ajatuksensa.
Jumala on käsitteiden ulottumattomissa
Monilla on varmat vastaukset ja selvät sapluunat Jumalan olemuksesta. Epätietoisuus Jumalasta on kuitenkin sisäänrakennettu kristinuskon perustaan niin itäisessä kuin läntisessäkin kristillisyydessä. Tätä ei oman varmuuden vallassa useinkaan oteta huomioon.
On perin virkistävää löytää uudelleen käsitys kätketystä, salatusta Jumalasta tai sellainen puhetapa, jossa Jumalaa ei kuvata sen kautta, mitä hän on, vaan sen mukaan, mitä hän ei ole. Tämä apofaattisen eli kieltämisen traditio juoksee vuolaana idän kirkkoisien muinaisissa teksteissä.
Esimerkiksi Johannes Viiniköynnös, 700-luvulla elänyt syyrialainen mystikko, hahmottelee Jumalan kuvaamisen ja saavuttamisen vaikeutta: ”Tartuin häneen, mutta hän ei ole tartuttavissa. Pyydystän häntä, mutta hän ei ole pyydystettävissä.” ”Kun välittäisin häntä eteenpäin, hän pakenee minua.”
Johannes oli apofaatikko, joka ei lähtenyt puhumaan Jumalasta myönteisin käsittein vaan negaation kautta. Johanneksen kirjoituksissa korostuu Jumalan käsittämättömyys jopa näin voimakkaasti: ”Kun saan hänet kiinni, häntä ei ole.”
Samaan tapaan päätteli saksalainen teologi, filosofi ja mystikko Mestari Eckart (1260–1327). Hän kirjoittaa, että ”niin kauan kuin meillä on Jumala, kuvitelma Jumalasta, niin kauan kuin uskomme tietävämme jotain Jumalasta, niin kauan olemme myös erotettuja Jumalasta.”
Jos kohta Eckart ei varsinainen apofaatikko ollutkaan, hänen varovainen asenteensa oli saman suuntainen. Johannes Viiniköynnöksen tekstejä suomentaneen munkki Serafimin mukaan apofaattinen asenne lähtee liikkeelle juuri siitä, että Jumala on käsittämätön, tämän puoleisten käsitteiden ulottumattomissa.
Taivaallinen Jumala on tässä ajattelussa oma ulottuvuutensa, kaiken läpäisevä pohjavirta ja taustaväri, kokonaan maallisen mittakaavan ulkopuolella.
Pyydystän häntä, mutta hän ei ole pyydystettävissä.
Johannes Viiniköynnös
Paljastuuko kaikki Jeesuksessa?
Lännen ajattelijat puhuvat kätketystä tai salatusta Jumalasta ilmaisulla Deus absconditus (lat. suom. salattu Jumala), joka pohjaa Raamatun Jesajan kirjan kohtaan. ”Totisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pelastaja!” (Jes. 45:15)
Isä Antoine Levy Ritarikadun dominikaanien kulttuurikeskuksesta Studium Catholicumista kertoo, että roomalaiskatolisuudessa esiintyvä tulkinta Deus abscondituksesta on Kristus-keskeinen.
– Katolisessa ymmärrystavassa sanan absconditus käsitetään merkitsevän verhottua. Kristuksen jumaluus on kätketty hänen inhimilliseen luontoonsa, joka on kuin verho, huntu, isä Antoine Levy kertoo.
Betlehemin lapsessa jumaluus on vielä kätketty, mutta se tulee myöhemmin näkyväksi ja kätkeytyy taas.
– Täytyy kuitenkin ymmärtää, että katolisesta näkökulmasta katsottuna Jumala on kätketty, jotta hänet voitaisiin löytää oikealla tavalla, Levy korostaa.
Reformaattori Martti Luther kirjoitti niin ikään salatusta Jumalasta, ja onpa se kirkkomme 7.6. vietettävän Pyhän Kolminaisuuden päivän aiheenakin.
Lutherin ajattelusta voi haistaa katolisia juurakkoja, mikä ei ole ihme, olihan hän saanut katolisen teologin koulutuksen ja ollut aikaisemmin myös augustinolaismunkki.
Lutheria tutkineiden mukaan Jumala oli hänelle paitsi salattu, Deus absconditus, myös Deus revelatus, paljastettu Jumala. Jumalan olemus paljastuu ja tulee ymmärretyksi Kristuksessa.
Tällainen ajattelu saattaa jättää vähemmän tilaa Jumalan sanomattomuuden ja käsittämättömyyden korostamiselle. Inkarnaation eli Jumalan ihmiseksi tulemisen ajatus on yhteinen koko kristikunnalle.Poissaolon kokemuksia muinaisuudesta
Ajatus Jumalan kätkeytymisestä pohjautuu kristinuskon pyhiin kirjoituksiin.
Kysymyksen kanssa tuskailee muun muassa Jobin kirjan päähenkilö. Mooseskaan ei näe Jumalaa kuin takaa päin, mutta kuulee kuitenkin hänen äänensä. Myös Jeesus tuntee elämänsä lopussa Jumalan hylänneen hänet.
Raamatun tekstit välittävät ihmisten kokemuksia Jumalan kätkeytymisestä tuhansien vuosien takaa. Monet niistä tuntuvat tutuilta.
Siis kuka Jumala on? Hän joka on luonamme.
Jonas Gardell
Kokemus Jumalan kätkeytymisestä ei ole vieras meidänkään ajallemme. Esimerkiksi hiljattain televisiossa nähdyssä Lilli Riihirannan ohjelmassa Mihin uskoa? kokemus Jumalan kätkeytymisestä – tai kukaties jopa totaalisesta poissaolosta – näkyi ilmiselvänä.
Oli Jumalan olemassaolosta mitä mieltä tahansa, ihmiskokemus hänen kätkeytymisestään tai poissaolostaan on aito eikä sitä voi tehdä tyhjäksi, vaikka kokemus itsessään onkin avoin monenlaisille tulkinnoille.
Kätkeytymiskokemus voidaan psykologisoida
Kätketyn tai salatun Jumalan ideaa voidaan tarkastella myös ihmismielen näkökulmasta. Syvyyspsykologiassa Jumalaa tarkastellaan ihmisen mielen kuvana. Se on saanut syntynsä varhaislapsuudessa vauvan ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen tuloksena.
Ihminen oppii hyvin varhain, mitä suhteessa olemiselta voi odottaa. Niinpä hän on taipuvainen näkemään taivaallisenkin oman psykologisen rakenteensa edellyttämällä tavalla.
Teologian tohtori ja psykoanalyytikko Matti Hyrck on hahmotellut väitöskirjassaan erilaisia jumalakuvia: on Vaatija, Hallitsija, Parantaja, Houkuttaja – ja Vetäytyjä. Ne kaikki löytyvät myös Raamatusta.
Kätkeytymisen, poissa tai piilossa olemisen ajatus sisältyy Vetäytyjä-mielikuvaan Jumalasta. Hänet koetaan kaukaiseksi ja tavoittamattomaksi.
Ehkä pahimmillaan ajatus salatusta Jumalasta onkin kokemus Jumalan poissaolosta.
Entä jos erotamme toisistaan ajatuksen Jumalan käsittämättömyydestä ja kokemuksen hänen kaukaisuudestaan? Monille mystikoille ja apofaatikoille Jumala ei ole etäinen, vaikka hän onkin kätketty. Näin oli esimerkiksi edellä mainitun Johannes Viiniköynnöksen ajattelussa.
Munkki Serafimin mukaan Johannes Viiniköynnöksen kokemuksessa Jumala on tunnettavissa välittömänä läsnäolona sanattomassa ulottuvuudessa. Jumala näyttäytyy ihmiselle hänen sielunsa sisäpuolella. ”Katso itseäsi ja näe hänet sisälläsi”, Viiniköynnös kirjoittaa.
Salaisuus luiskahtaa kuin saippuapala
Mystikot, jotka korostivat Jumalan kätkettyä luonnetta, kaipasivat, tavoittelivat ja ikävöivät Jumalan läsnäolon kokemusta.
Mihin olet kätkenyt itsesi ja hylännyt minut suruuni, rakkaani?
Ristin Johannes
Erittäin kauniisti ja riipaisevasti tätä kaipuuta kuvaa runossaan katolinen teologi Ristin Johannes (1542–1591):
”Mihin olet kätkenyt itsesi/ Ja hylännyt minut suruuni, rakkaani/ Olet paennut kuin hirvikoiras/ Haavoitettuasi minua/ Minä juoksin perääsi ja itkin/ Mutta sinä olit poissa.”
Ristin Johanneksen tekstissä esiintyvät Jumalan kätkeytymisen, hylkäämisen, pakenemisen ja jopa haavoittamisen kipeät kokemukset.
Ihmisen ikuisena kohtalona on etsiminen ja kaipaus. Hän ojentaa kätensä Jumala kohti – se on kuin tavoittelisi saippuapalaa. Kosketus saattaa syntyä hetkeksi, mutta pian ote luiskahtaa jälleen.
Kaikki eivät kuitenkaan ole näin pessimistisiä ja varovaisia Jumalan löytämisen suhteen. Moni teologi painottaa myös Jumalan tuntemisen mahdollisuutta. Salaisuuden voi saada selville. – Olisiko kristittynä elämisessä loppujen lopuksi mitään mieltä, jos näin ei olisi?
Esimerkiksi jesuiittapappi Gerard W. Hughesin mukaan salaisuuden voi kyllä oppia tuntemaan. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi:
”Mitä enemmän Jumalan salaisuus saa meistä otetta, sitä selvemmin me tajuamme, että kysymyksessä on salaisuus”, Hughes kirjoittaa.
Etsijä palautetaan alkupisteeseen.
Jumala on rakkaus – vaan entä jos erehdyn?
Rakasta Jumalaa yli kaiken, kaikesta mielestäsi, sielustasi ja voimastasi.
Mitä se on?
Miten voi rakastaa jotakin, jonka olemassaolo on todistamaton, joka on sanojen tuolla puolen ja josta voi sanoa hapuillen, mitä hän ehkä ei ole?
Kerro, jos tiedät.
Minulla on vain kaipaus ja ikävä. Olen samaa mieltä kuin Jonas Gardell: ”Siis kuka Jumala on? Hän joka on luonamme. Hän joka kääntää kasvonsa puoleemme ja antaa meille rauhan. – – En kestä ellen saa ajatella, että kukaan ei kuole yksin. Joku joka näkee. Tähän minä tarvitsen Jumalaa.”
On joku, joka näkee.
En tarvitse Jumalaa korjaamaan maailman vääryyksiä. Se on meidän tehtävämme.
En tarvitse häntä yksityiskohtaisten moraalisääntöjen nikkariksi. Hän antoi minulle järjen ja omantunnon: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
En tarvitse häntä suojaamaan minua pahalta, sairauksilta tai onnettomuuksilta – ellei samaa suojaa ole tarjolla meille kaikille.
En tarvitse häntä muiden nujertamiseksi. Hän antoi meille maailman, ja sanoi: Eläkää ihmisiksi! Hänellä ei ole suosikkeja, joita jumalallinen myötäkäyminen piirittäisi. Kun tuuli käy uskovan ja uskomattoman yli, heitä kumpaakaan ei kohta ole.
En tarvitse Jumalaa ihmeparantumisiin ja etuoikeuksiin. Ihmisen osa riittää vallan hyvin. Suurin ihme kuitenkin on, että jotain ylipäätänsä on.
En tarvitse Jumalaa ottamaan minut pois maailmasta, vaan rakastamaan elämää mitään pelkäämättä, ketään tuomitsematta.
Joku on, joka näkee. Joku on, joka on läsnä. Siinä on enemmän kuin ikinä rohkenen pyytää.
Jos Jumala on rakkaus, hän on yhteyteen pyrkivä, aina läsnä, olemassaoloa kannatteleva ja uutta luova henkäys elämässä.
Rakkaus on pitkämielinen ja lempeä, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii eikä se koskaan katoa.
Rakkaus luottaa aina, eikä sillä ole luottamisensa takeeksi mitään muuta antaa kuin oma itsensä, oma halunsa olla lähellä ja tulla rakastetuksi.
Rakkaus ei halua olla yksin, niin kuin minäkään en halua olla yksin.
Rakkaus antaa vapauden ja suostuu avuttomaksi: Se voidaan hylätä, kieltää ja naulita ristille.
Rakkaus antautuu rakastettavaksi ihmisen sanoin, ihmisen kokemusten ja ruhjeiden läpi. Rakkautta estävät taakat ulottuvat usein kolmanteen ja neljänteen polveen.
Rakkaus hyväksyy vajavaisuuden, kömpelöt sanat ja inhimillisen hapuilun. Se ei halveksi aikomusta ja yritystä, sillä se tietää, mikä ihminen on.
Silti rakkaus kurottuu ihmisen puoleen: Elä elämäsi pelkäämättä. Tule siksi, mitä voit. Rakasta itseäsi niin kuin minä sinua rakastan: pahat unohtaen, hyvää tukien, hellästi irrottaen sinut tukahduttavista siteistä.
Älä kysy minulta todisteita, sillä todisteiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.
Katson sisimpääni ja näen joskus heikon häivähdyksen valoa ja läsnäolon varjomaisen aavistuksen. Viriävässä toivossa on kuitenkin kyllin.
Totta, se on askel tyhjän päälle. Hullun rohkeutta.
Yhtä perustelematon on luottamus ystävään tai rakastettuun. Sitä vain on äkkiä auki ja sanoo ”rakas sinä”. Päivät liittyvät toisiinsa, ja luottamus koetellaan yhteisessä elämässä: Olemmeko läsnä toisillemme, kunnes kuolema meidät erottaa?
Voin erehtyä täydellisesti. Ehkä on vain pimeys ja liian lyhyet ja ohi kiitävät vuodet, jotka raukeavat olemattomuuteen ja unohtuvat.
Mutta enää en voi unohtaa. Elän mieluummin ”tyhjän päällä” ja luottamuksessa läsnäoloon.
Se on yksi tapa rakastaa elämää, tätä ainutkertaista ja niin käsittämättömän ihmeellistä.
Marja Kuparinen
marja.kuparinen (a) kotimaa.fi
Jaa tämä artikkeli: