Avara mieli. Hannu Äimäsen mielestä on tärkeää, ettei ihmisiä lokeroida. Kuva: Sirpa Päivinen
Jumala rakastaa ja lohduttaa
Varatuomari Hannu Äimänen, 59, on kulkenut pitkän tien siitä, kun hän tuli rymisten uskoon vähän päälle kolmikymppisenä.
Töölöläisen kahvilan nurkkapöydässä istuu Hannu Äimänen. Huolitellulla miehellä on ystävällinen ja suora katse. Mikään ei päältä päin viestitä, että tässä on ihminen, joka elää lähellä Jumalaa.
– Heti uskoontulon jälkeen halusin vain puhua Kristuksesta. Nyt olen maltillisempi ja kuuntelen enemmän. En silti edelleenkään tiedä mitään parempaa kuin saada kertoa ihmisille Jeesuksesta ja hänen rakkaudestaan. Tärkeintä ovat syntisen pelastus ja Jumalan syli.
Ennen varsinaista uskoontuloa Hannu Äimäsen elämässä oli muutaman vuoden vaihe, jolloin hän ensin sairasti ja sitten menetti entisen uskonsa. Hän alkoi elää ihan tavallista niin sanottua maallista elämää. Eikä omatunto edes kolkuttanut.
Kesken mukavien ”vapaavuosien” alkoi etsikkoaika. Onko Jumalaa vai ei? Jos on, niin missä?
Tuli ahdistus, hätä ja Jumalan kaipuu. Äimänen pyysi Töölön kirkon edessä Jumalalta kolmea asiaa: Jos olet olemassa, anna minulle rakkautta, viisautta ja iloa.
– Tajusin kirkkaasti kahden tien todellisuuden. Toinen vie helvettiin ja toinen taivaaseen. Vielä kaikkien vuosien jälkeen ihmisten pelastuminen on minulle tärkeintä.
Uransa alkupuolella Äimänen työskenteli SYP:ssä ja Teollistamisrahastossa. Kun etsikkoaika loppui, Jeesus kysyi työpäivän päättyessä: ”Hannu, lähdetkö seuramaan minua”?
– Oli pakko päästä kertomaan tapahtuneesta jollekin. Menin naapurihuoneeseen, jossa istui pahaa-aavistamaton lakimiesystävä. Sanoin hänelle, että Jeesus elää ja hän on Rakkaus. Hän katsoi minua skeptisellä lakimiehen katsella ja ihmetteli.
Uskonelämän alkuvaiheessa Äimänen teki paljon sosiaalityötä. Hän ruokki ja jututti puistojen kansaa. Oman seurakunnan ohella toinen kiintopiste oli Purtsi Purhosen Kriisipalvelu.
– Se oli minulle matalan tason korkeakoulu. Siellä näki, mitä kaikkea elämässä voi tulla vastaan. Seurakunnassa ihmiset eivät avaudu niin helpolla. He tietävät paljon ja ovat syvällisiä, mutta missä on ilo, kysyy Hannu Äimänen.
Omaan kehitykseensä kristittynä Hannu Äimänen suhtautuu elämän tuomalla lempeydellä. Ensin hän puhui ja julisti kaikille. Raamattu oli alkuvaiheessa monta kertaa sääntökirja. Äimänen kävi evankelistakurssinkin ja kuunteli paljon raamattuluentoja. Myöhemmin hän suoritti saarnalupatutkinnon ja kertoo harjoittaneensa teologian opintoja kymmenenä vuotena.
– Nyt luen Raamattua ja sen selitysteoksia edelleen joka päivä, mutta etsin sieltä suurempia kokonaisuuksia. Saatan lukea kokonaisen kirjeen kerrallaan tai muutaman luvun. Olen alusta asti kysynyt lukiessani, kuka sinä Jeesus olet ja kuka sinä Isä olet.
– Tärkeää on, ettei ihmisiä lokeroida, sinä olet niitä ja sinä noita. Kristus on meille kaikille sama, loppu on kehällistä.
Jatkuva Raamatun tutkistelu tuottaa aina uutta. Toisinaan joku jae puhuu lukijalleen lakia, seuraavalla kerralla se voikin olla evankeliumia.
Jumalasuhteessa heijastuvat myös omat vanhemmat. Hannu Äimäsen isä on velvollisuudentuntoinen, rakastava ja lempeä.
– Millainen taivaan Isä onkaan, kun maallinen isä on tällainen? Äiti on herkkä ihminen, ja Kristus on paljastunut minulle myös herkkänä ja lempeänä. Hän ei koskaan lyö ihmistä. Vaikka hän osoittaisi synnin, hän osoittaa samalla anteeksiannon.
– Ilman Kristusta ihminen hukkuu. Siihen ei ole ketään meistä kutsuttu
Sirkku Nyström
Jaa tämä artikkeli: