Jumala, riitänkö minä?
– Riittämättömyyden tunne on tämän päivän polttavin hengellinen kysymys, hengellisenä ohjaajana vuosien ajan toiminut Raili Heikinheimo sanoo.
Teksti Taneli Kylätasku
Kuva Mauri Rautkari / Plainpicture / Kuvaario
Herra, minua revitään joka suuntaan.
Pitäisi olla kunnon kansalainen, työntekijä, isä, puoliso, ystävä, kansalainen.
Jokainen odottaa minulta jotain: panostani, neuvoani, aikaani.
He imevät minut kuiviin.
Herra, nyt tahtoisin vain olla sinun levossasi.
Suunnilleen tuolta kenties kuulostaa jokin niistä huokauksista, jotka nousevat juuri nyt Helsingin taivaalle.
Harva jakaa henkilökohtaisia rukouksiaan edes parhaiden ystävien kanssa. Siksi tuntuu vaikealta uskoa, että yli puolet suomalaisista rukoilee vähintään kerran vuodessa. Runsas viidennes kertoo rukoilevansa päivittäin. Jos he käyttävät työmatkojaan rukoilemiseen, ruuhkaisessa paikallisjunassa on aika monta rukoilijaa.
Rukouksen rinnalla elää myös muita hiljentymisen muotoja. Noin 14 prosenttia suomalaisista meditoi vähintään kerran vuodessa ja muutama prosentti joko päivittäin tai viikoittain. Joogaa, taijia tai muita henkisen kasvun menetelmiä harrastetaan suunnilleen yhtä ahkerasti kuin meditointia.
Espoon Olarissa asuva Raili Heikinheimo on toiminut hengellisenä ohjaajana 15 vuoden ajan. Hänen ohjattavanaan on ollut sekä kirkon työntekijöitä että tavallisia seurakuntalaisia. Heikinheimo ohjaa myös retriittejä, ja ennen eläkkeelle jäämistään hän työskenteli pitkään pappina Espoonlahden seurakunnassa.
Lukuisissa hengellisissä keskusteluissa Heikinheimolle on muodostunut käsitys siitä, minkälaisia hengellisiä kysymyksiä tämän päivän suomalaiset pohtivat.
– Tämän ajan kipeä kysymys liittyy jaksamiseen, Heikinheimo sanoo epäröimättä.
– Monissa käymissäni keskusteluissa teemaksi on noussut tunne omasta riittämättömyydestä sekä elämän puurtaminen, suorittaminen ja ilon hukkaaminen. Tämä tuntuu olevan nyt perustunnelma koko Pohjois- ja Keski-Euroopassa.
Heikinheimon mukaan suomalaisille on tyypillistä asettaa itselleen vaatimuksia myös rukouselämässä ja ahdistua, kun rukous uupuu niiden alla. Ihminen kaipaa hiljaisuutta tai rukousta, mutta syyllistyy, kun ei onnistukaan järjestämään itselleen aikaa.
Rukouksen hiljaiseen kutsuun sisältyy aavistus siitä, että kysymys ei ole lisäsuorituksesta muutenkin ylikuormittuneessa elämässä. Rukous on jotakin muuta, mutta tuosta ”muusta” on vaikea saada otetta.
Mitä rukous on? Mitä pitää tehdä, jos rukoileminen epäonnistuu?
Raili Heikinheimo nostaa esiin kaksi asiaa, jotka ovat tulleet hänen omassa rukouksessaan tärkeiksi. Ensimmäinen niistä on tietoisuus.
– Rukous ei riipu tietynlaisista sanoista tai muodoista, vaan kyse on siitä, että ihminen tiedostaa olevansa rakastettuna ja luotuna ihmisenä Jumalan edessä, Heikinheimo sanoo.
Toiseksi, rukous on vastavuoroista yhteyttä Jumalaan. Rukoileva yrittää kuunnella, eikä vain puhua Jumalalle.
– Itse yritän kuunnella Raamatun sanan kautta. En odota ilmestystä, joka olisi tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle.
Heikinheimon rukoukseen on liittynyt nuoresta lähtien kirjoja, jotka ovat tarjonneet viisaamman ja kokeneemman rukoilijan ohjausta. Ensimmäinen tällainen oli John Baillien kirja Rukoile kiittäen . Heikinheimo sai kirjan rippilahjaksi, ja sen itsetutkisteluun ohjaavat rukoukset olivat pitkään hänen päivittäisenä seuranaan.
– Tuo kirja oli minulle arvaamattoman tärkeä, mutta nyt se ei vedä enää puoleensa samalla tavalla, hän sanoo.
1980-luvun alussa Raili Heikinheimo teki löydön, joka vaikutti hänen koko elämäänsä. Hän osallistui ekumeenisen neuvoston naisjaoston järjestämään Marianpäivän retriittiin katolisen hiippakunnan toimintakeskuksessa Stella Mariksessa Hiidenveden rannalla. Retriitissä ei etsitty sanoja, vaan läsnäoloa Jumalan edessä.
Jo ensikosketus hiljaisuuden liikkeeseen toi rukoukseen uudenlaista avaruutta ja vapautta.
– Tiesin teoriassa, että Jumala on kaikkitietävä, mutta en ollut tehnyt tiedostani käytännön johtopäätöksiä. Siihen saakka olin yrittänyt selittää Jumalalle rukouksessa omia ja toisten asioita.
Ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Inga-Brita Castrén piti retriitissä virikepuheen Mariasta, joka vastasi Jeesuksen syntymästä kertoneelle enkelille ”tapahtukoon minulle sanasi mukaan”. Castrén lisäsi, että Jumalan tahto ihmistä kohtaan on aina hyvä.
Heikinheimo mietti sanoja intensiivisesti 20 minuutin ajan.
Aikaisemmin hän oli kamppaillut voidakseen sanoa Jumalalle ”sinun tahtosi eikä minun”. Sanoihin liittyi tunne, että omassa tahdossa on automaattisesti jotakin väärää. Hiljaisuudessa erilliset tahdot alkoivatkin lähestyä toisiaan.
– Se oli todella vapauttavaa. Näinkin yksinkertainen asia merkitsee jotakin vasta silloin, kun se tulee elämyksellisesti todeksi.
Kolmas retriitin antama opetus oli vieläkin käytännöllisempi. Heikinheimo oli jo pitkään kaivannut hiljaista rukousta, mutta perheenäidille koko viikonlopun kestävä retriitti tuntui mahdottomalta ajatukselta.
– Kun palasin kotiin, perheeni oli hädin tuskin huomannut, että olin poissa, Heikinheimo sanoo.
Seuraavaan tärkeään löytöön johti Versaillesista saatu kirje. Heikinheimo oli kouluttautunut hiljaisuuden retriittien ohjaajaksi ja ohjasi jo niitä säännöllisesti, kun Reuillyn protestanttisen sisaryhteisön sisar Helvi Pulla kutsui hänet kahdeksan päivää kestävään ignatiaaniseen retriittiin.
– Hyvin Helvi minut tunsi. Se oli todella minua varten, Heikinheimo sanoo.
Ignatiaanisessa retriitissä ohjaaja valitsee osallistujalle raamatuntekstit päivän kutakin neljää yksin vietettävää rukoushetkeä eli meditaatiota varten. Tekstin äärellä mietiskellään ja rukoillaan noin 40 minuutin ajan, ja sen jälkeen rukoilija kirjoittaa muistiin, mitä rukoushetkessä on tapahtunut. Hän tapaa ohjaajansa päivittäin ja jakaa omaa matkaansa tämän kanssa niin paljon kuin itse haluaa.
Raamattumeditaatiossa hiljaisuus ei ole persoonatonta. Ignatiaaninen rukoilija pyrkii menemään mielessään tekstin tapahtumapaikalle ja eläytymään siihen ”kaikilla aisteillaan”. Toisin kuin esimerkiksi bibliodraamassa, hän menee tekstiin omana itsenään, eikä samastu Raamatun henkilöihin.
Uusi näkökulma Raamattuun haastoi Raili Heikinheimon saaman teologisen koulutuksen. Hänelle oli 1960-luvulla opetettu, että teologin tulisi pyrkiä myös saarnoissaan objektiivisuuteen, ja oman kokemuksen peilaamista tekstiin tulisi välttää.
Ignatiaaninen meditaatio ei kuitenkaan vaadi luopumaan raamatuntutkimuksen antamasta tiedosta, eikä Uuden testamentin eksegetiikkaa pääaineena lukenut Heikinheimo olisi sellaiseen suostunutkaan.
– Tässä ei kysytä, onko Raamatun teksti kirjaimellisesti tai historiallisesti totta, vaan mitä Jumala puhuu minulle sen kautta.
Vuorovaikutus Raamatun ja oman elämäntilanteen välillä oli yllättävä ja häkellyttävä kokemus.
– Hämmästyin suunnattomasti sitä, miten lähelle oman elämäni kysymyksiä mietiskely vei. Olipa raamatunkohta melkein mikä tahansa, se kosketti jotakin hyvin ajankohtaista asiaa. Mikään inhimillinen ei ole tälle rukoustavalle vierasta.
Hiljaisen ja kuuntelevan rukoustavan löytäminen johti vähitellen elämänmuutokseen. Heikinheimo päätti siirtyä osa-aikatyöhön, koska koki, että kokopäivätyö ei jättänyt riittävästi tilaa papin tehtävien vaatimalle valmistautumiselle ja latautumiselle.
Puolipäiväisen papin työn rinnalle tuli retriittien ohjaamisen lisäksi hengellisen ohjaajan ja työnohjaajan tehtäviä.
– Koin papin tehtävät läheisiksi, mutta minulle ei sovi elämä, jossa pitää koko ajan rientää paikasta toiseen. Nykyisen työelämän kauhea ongelma on se, että elämä tulee liian tiiviiksi. Ilmavuus häviää, Heikinheimo sanoo.
Siinä se taas on: riittämättömyyden kokemus. Yhä kasvavat työelämän vaatimukset pieksävät ihmistä sääliä tuntematta. Siitä kokemuksesta kurottaa taivaalle myös hiljainen rukous.
Minkälaisia neuvoja hengellinen ohjaaja antaa rukoilijalle, jonka jaksaminen on katkolla?
– Se ihmeellinen asia tässä on, että minun ei oikeastaan tarvitse antaa ohjeita. Kun ihminen malttaa pysähtyä Raamatun sanan äärelle, se alkaa puhutella ja vapauttaa häntä. Aloite on Jumalalla ja ihminen vastaa siihen, mitä kuulee hänen puhuvan, Heikinheimo sanoo.
Heikinheimo palaa siihen, mitä rukous kaikkein yksinkertaisimmillaan ja paljaimmillaan on: tietoisuutta siitä, että ”nyt olen tässä Jumalan edessä”.
Siihen riittää pieni, ohikiitävä hetki.
Pysähtyminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Hiljaisuuden retriitti on yksi tapa, mutta myös tavallisesta päivästä voi yrittää löytää rauhallisen, hiljaisuuteen sopivan hetken. Sellaisen voi tarjota esimerkiksi aamu, ilta tai kävelylenkki ulkona.
– Sellaiseen hetkeen voisi sopia jokin lyhyt rukoushuokaus, Heikinheimo ehdottaa.
Kristikunnan yhteisiä rukoushuokauksia ovat esimerkiksi Jeesuksen nimi ja huokaus ”Herra armahda”. Niitä voi toistaa mantran tavoin ääneen tai mielessään. Hengityksen rytmissä voi rukoilla myös ns. Jeesuksen sydämen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika – armahda minua syntistä.”
”Kun tällaista lyhyttä rukousta toistaa toistamasta päästyään, se tekee vähitellen tilaa itsessä. Mieleen nousee omia asioita, ja niille alkaa tapahtua jotakin”, Heikinheimo sanoo.
”Herra, sinä tiedät mikä minulle on parasta.
Käyköön niin tai näin, kunhan tahtosi tapahtuu.
Anna mitä tahdot, niin paljon kuin tahdot
ja silloin kun tahdot.”
Alkurukous kirjasta Taivas varjele.
Joka äijän rukouskirja. LK-kirjat 2012.
Loppurukous Tuomas Kempiläinen (suom. Anna-Maija Raittila) kirjasta Rukousten kirja. Arkeen ja juhlaan
(toim. Pirjo Kantala, Pekka Y. Hiltunen, Jaana Räntilä, Olli Valtonen.)
Kirjapaja 2012.
Jaa tämä artikkeli: