Loikka tyhyjyyteen. Jumalasta puhuminen on hapuilua, oli kieli mikä tahansa.
Jumala ylittää kielen rajat
Kieli tuntuu usein riittämättömältä, kun yritämme puhua Jumalasta. Miten puhua jostakin, joka ylittää kaiken näkyvän?
Torsti Lehtinen kirjoittaa esseekirjassaan Sika vai Sokrates?: ”Jos Jumalasta ei haluta tyystin vaieta, hänestä on parempi puhua runouden kuin proosan kielellä.” Lehtinen varmaankin tarkoittaa, että kun puhutaan selvästi, poikki ja pinoon, Jumala kutistuu ihmisen mittoihin.
Keskiajan Mystikko Mestari Eckhart uskoi, että kaikki, mitä Jumalasta sanotaan, vie harhaan. Hänestä ei voi sanoa edes sitä, että hän on olemassa. Silti Eckhart oletti, että Jumala jollain lailla on ja että voimme uskoa häneen.
Lehtinen on julkaissut myös kirjan Runoilijan Jumala. On yllättävää lukea, miten moni suomalainen runoilija on kaivannut Jumalaa, huutanut pimeään ja odottanut vastausta. Aale Tynnin ja Kirsi Kunnaksen lisäksi moni nuorempi runoilija.
Onko runous sitten pätevämpää puhetta Jumalasta? Itse pohdin asiaa saatuani valmiiksi uusimman runokokoelmani. Mainitsen Jumalan kerran, mutta muuten noudatan Eckhartin ohjeita. Yritän kuvata Jumalan etsintää. Odotusta ja poissaoloa. Pyrin kuvaamaan, ettei kyse ole pelkästä huudosta tyhjyyteen, vaan että jossain näkymättömissä on jotain mihin voi uskoa. Jumala ilmenee kun on vaiti ja odottaa, rukoilee.
Uskon, että runous on ihmiselle välttämätöntä, ainakin jossain muodossa. Ja koska nykyrunoutta ei juuri lueta, yleisin runous on laulujen sanoitukset. Radiokanavilta tulvii kliseiden lisäksi ikirunollista kaipuuta, kuten Johanna Kurkelan kappaleessa Kielletyt kielot: ”Yö, kuuletko kuinka kuuset huojuvat, salaisuudet vuosirenkaissa.”
Runous on vapaa alue, jossa voi sanoa asioita suoraan tai vertauksin. Ei tarvitse perustella. Voi suoltaa vapaasti sanoja.
Ja osa Raamatusta on silkkaa runoutta, kuten Laulujen laulu ja moni psalmi.Nykyrunoilijoista Rakel Liehu onnistuu mielestäni parhaiten kuvaamaan Jumalan läsnäoloa – epäsuoraan, vaikkapa näin: ”Alussa oli myrskyn Te Deum / meren keuhkot”.
En silti pidä runoutta parempana uskon puheena kuin proosaa. Runojenkin kirjoittamisen jälkeen minulla on vahva tunne siitä, että jotain oleellista jäi sanomatta. Siksi tarvitaan myös proosaa ja suoraa puhetta. Tarvitaan myös rohkeutta esittää ehdotuksia siitä, millaista puhe Jumalasta voisi olla. Oheen voi aina lisätä selittävät, epärunolliset lauseet: Kaikki puhe Jumalasta on vaillinaista. Silti on parempi puhua kuin vaieta.
Jaa tämä artikkeli: