Jumalako puhuu?
Pari viikkoa sitten näin Jumalan. Tämä häkellyttävä kohtaaminen tapahtui Rymättylän keskiaikaisessa kirkossa. Jumala oli veistetty puusta. Hän näytti ihmiseltä, jolla oli paksu tumma tukka ja tuuhea parta ja päässä jonkinlainen kruunu. Hänellä oli seuranaan Maria, Jeesus-vauva ja Jaakob.
Kirkkoherran kanssa hymyilimme ystävällisesti keskiajan kirkkotaiteilijan hienolle puureliefille: tämmöiset kuvat ehkä osaltaan selittävät, miksi Jumala edelleen on joidenkin ihmisten mielikuvissa tuiman oloinen setämies.
Luterilaisen uskomme mukaan Jumala ei ole minkään sortin setämies. Jumala on niin suuri, ettei hänestä voi väittää kovinkaan paljon. Jumalan kuvaaminen maalaamalla tai vaikka puusta veistämällä ei toki ole kristinuskossa kiellettyä. Mahdotonta se kyllä on: miten kuvata ääretöntä, joka on samaan aikaan kaiken alku ja kaiken loppu, persoonallisesti kohdattavissa, mutta silti inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella?
Luterilaiseen oppiin sopii huonosti se, että joku elämöi ”Jumalan nimissä”, esittäen ikään kuin ”Jumalan mielipiteitä”. Oikeasti nämä ovat tietenkin puhujan omia näkemyksiä tai hänen omaa tulkintaansa Raamatun teksteistä. Tällainen äänitorvi arvelee kaiketi näkemystensä olevan vakuuttavampia, kun hän valjastaa Jumalankin omalle asialleen.
Kirkossa on kiistanaiheita, joista keskusteltaessa jotkut mielellään esiintyvät Jumalan puhetorvina ja viljelevät puheissaan runsaasti irrallisia raamatunlauseita. Tällaiseen keskusteluun en yleensä halua osallistua, koska Raamatun suuri kertomus ja viesti — jota on luettava ja ymmärrettävä kokonaisuutena — on liian hieno sotkettavaksi ihmisten väliseen rähinöintiin. Raamatun käyttäminen aseena ihmisten välisessä sotimisessa on sekä vastenmielistä että väärin.
Luterilaisuuden oppi-isän Martti Lutherin ajatuksista löytyy apu tähän kärhämään. Lutherin mukaan eettiset kysymykset ovat uskonnosta riippumattomia asioita, joissa kaikkien ihmisten on käytettävä järkeään ja ymmärrystään. Jumalaa ei pidä sekoittaa joka jupakkaan.
Rymättylän kirkon puuveistos oli kaunis ja samalla jotenkin liikuttava. Se oli ihmisen vilpitön yritys kuvata sellaista, mitä ei voi kuvata. Ja jonka edessä ihminen on pieni, kovin pieni, ja tekee oikein muistaessaan sen.
Jaa tämä artikkeli: