Jumalan puutarhan portilla
Kaipaus paratiisiin elää yhä, mutta onko meillä tietä takaisin Edeniin?
Jumala käyskentelee puutarhassaan ja keskustelee tuttavallisesti ihmisten kanssa. Kaikki on täydellisen hyvää. Sitten tapahtuu jotain, jonka jälkeen maailma näyttää rankaisevan Jumalan irvistykseltä. Maailman ensimmäisten ihmisten paratiisillinen onnen aika jäi lyhyeksi. Tuosta onnesta ja sen traagisesta päättymisestä kerrotaan Raamatun alkukertomuksissa.
Saksalainen teologi ja psykoanalyytikko Eugen Drewermann on sitä mieltä, että nuo kertomukset ovat yhä ajankohtaisia. Hän etsii paratiisia ja helvettiä ihmisen sydämestä.
Rankaisevan Jumalan irvistys?
Aatamia ja Eevaa kalvaa syyllisyys ja pelko. Jumalaa on mentävä piiloon, koska tuli tehtyä sellaista, mikä oli kielletty. Jumala oli varta vasten kieltänyt maistamasta paratiisin keskellä kasvavan hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää, ja siitä Aatami ja Eeva olivat juuri puraisseet.
Tarina on vanha, mutta Aatamin ja Eevan pelko ja syyllisyys tuntuvat tutuilta.
Jumalan läsnäolo tuntuu langenneesta ihmisestä pelottavalta. Kaiken Luojasta tulee hänen silmissään Rankaisija. Syyllisyyttä poteva ihminen haluaa eroon Jumalastaan.
Syyllisyydentuntoinen ihminen on kuin pieni lapsi, joka odottaa innokkaasti äitiä kotiin, mutta tekeekin tätä odotellessaan jotain kiellettyä. Äiti olisi tietysti siitä vihainen, joten lapsi ei enää odotakaan innokkaasti hänen paluutaan.
Mutta kumman mielessä muutos oikeastaan tapahtui, äidin vai lapsen?
Entä miten asiat etenivät Aatamin ja Eevan tarinassa? Tuliko paratiisin hyvästä Jumalasta rankaisija, vai saiko ihmisen oma syyllisyys Jumalan näyttämään rankaisijalta? Drewermann korostaa, että muutos tapahtui vain ihmisen mielessä. Jumala jatkoi kyllä huolenpitoaan — ja jatkaa yhä.
Pelottava lähimmäinen
Raamatun syntiinlankeemuskertomus puhuu välirikosta ihmisen ja Jumalan välillä. Samalla myös suhde lähimmäiseen saa särönsä. Ensimmäinen pariskunta ei piiloudu ainoastaan Jumalalta. He häpeävät myös itseään toistensa silmissä. Ennen alastomana olleet verhoutuvat vaatteisiin. Toisen katse koetaan enemmän arvostelevana kuin hyväksyvänä.
Kertomus kuvaa hyvin nykyihmistä ulkonäkövaatimuksien paineessa. Se kuvaa hyvin myös monen nykyihmisen kokemusta siitä, kuinka vaikeaa on luottaa siihen, että toinen hyväksyisi minut omana itsenäni.
"Jos saisimme kohdata toisemme omana itsenämme, luottaen täysin siihen, että meitä rakastetaan tällaisinamme, silloin kokisimme läheisyyttä, yhteenkuuluvuutta, hellyyttä, yhteyttä. Nyt alastomuus merkitseekin äkkiä jotakin aivan muuta. Se on toisen silmien paljastamaksi joutumista. Siihen liittyy polttava häpeä. Yhtäkkiä ihminen ei enää tunnekaan olevansa hyväksytty toisen ihmisen silmissä. Kaikkea varjostaa pelko", kirjoittaa Drewermann.
Pelko muita kohtaan johtaa ihmiset elämään maailmassa, jossa on oltava alati varuillaan. Sellainen elämä on raskasta.
"Kaikkialta löydät vain hauraita ja särkyneitä ihmisiä.
Kukaan heistä ei ole omassa itsessään kokonainen."
Drewermannin mukaan pelkäävää ihmistä voisi auttaa myötätunnon herääminen. Empatia voi syntyä, kun ymmärtää, että pohjimmiltaan kaikki etsivät rakkautta. Tällöin pahojen tekojen taustalta voi löytää esimerkiksi vääristyneitä kaipausta ja toivoa, joka ei ole löytänyt todellista kohdettaan.
Monia riitoja jäisi väliin, jos ymmärtäisimme teologi-psykoanalyytikon sanat:
"Kaikkialta löydät vain hauraita, särkyviä, särkyneitä ihmisiä. Kukaan heistä ei ole omassa itsessään kokonainen; kaikki he toimivat niin kuin heidän ei pitäisi eivätkä he itsekään haluaisi. Mutta he ovat ihmisiä, jollaisina heidät näet. Kukaan heistä ei lakkaa odottamasta jotakin, kukaan ei lakkaa elämästä."
Teknologia ennen harkintakykyä
Ihmisen etääntyminen Jumalasta ja itsestään näkyy myös luonnosta vieraantumisen ja ympäristötuhojen taustalla. Kun teknologia kehittyy harkintakykyä nopeammassa tahdissa, syntyy suuria ympäristötuhoja. Ydinaseella kyetään tuhoamaan miljoonakaupunki napin painalluksella.
Maailman pahuutta ei Drewermannin mukaan ole tarkoitus paeta. Hänen mukaansa sotien, murhien, onnettomuuksien ja sairauksienkin taustalta voi kuulla kaikuja paratiisista. Miten se on mahdollista?
Kärsimys voi olla tie suunnan tarkistamiseen ja muutokseen. Kärsimyksen aiheuttama kipu voi opettaa, että asiat voisivat olla toisinkin.
Drewermann ilmaisee asian näin:
"Missä paratiisi siis on? Vastaus voi olla vain tämä: Siellä missä ihmisten onnistuu löytää oman elämänsä keskus – – Aina, kun me lankeamme pelkoon, joudumme vaaraan eksyä todellisen keskuksemme järjestyksestä, hosua kiivaasti oikealle ja vasemmalle ja kadottaa suuntamme."
Heittäytyminen luottamukseen
Pelon täyttämän maailman vastakohta on luottamukseen perustuva elämänasenne. Ongelma taitaa kuitenkin piillä siinä, että syystä tai toisesta ihminen vastustaa olotilaa, jossa hän kokisi olevansa yhteydessä Jumalaan, lähimmäisiinsä ja luontoon.
Oma järki ja voima vievät helposti voiton. Ne tuntuvat tehokkaammilta aseilta uhkaavaa maailmaa vastaan kuin luottamukseen perustuva elämänasenne.
"Ihminen voi vain yhdellä tavalla oppia, millaista on olla luotu olento vailla taustalla olevaa Luojaa: lankeamalla pois Jumalasta ja uskomalla pelkoa enemmän kuin rakkautta, omaa voimaa enemmän kuin yhteisyyttä. Sitä ihmisen ei olisi koskaan pitänyt oppia, miten onnettomia luodut olennot ovat, jos he eivät enää ole yhteydessä Luojaansa", Drewermann kirjoittaa.
Raamatun alkulehtien syntiinlankeemuskertomus loppuu kuvaan, jossa ihminen on karkotettu Eedenin puutarhasta. Jumala on vaatettanut ihmisen, mutta ihmiskunnan elämää varjostaa leivän hankkiminen kovalla työllä. Mitä siis on enää tehtävissä?
Drewermann palauttaa muistiimme Jeesuksen hahmon. Hän puhui Jumalasta, joka ei odota ihmiseltä moraalista pingottuneisuutta. Jeesus kertoi Isästä, joka etsii epätoivoista ihmistä johdattaakseen hänet takaisin sinne, missä elämällä on sisältö. Hänen tahtonsa on, että voisimme nähdä itsemme ja toisemme ihmisinä ja kokea olevamme arvokkaita sellaisina kuin olemme. Näin saisimme takaisin palan kadotettua paratiisia.
Meitä ei siis kuitenkaan ole heitetty tänne maailmaan selviämään yksin sotkuinemme ja väärine tekoinemme. Drewermann muistuttaa, että "Raamatun Jumala lähtee selvittelemään syyllisyyden kahleita, järjestelmällistä selittelyä ja itsepetokseen johtavia valheita, jotka aina lopulta johtavat rangaistukseen, jonka me itse vedämme päällemme kun yritämme elää luotuina ilman sen voiman tahtoa ja rakkautta, joka meidät on luonut."
Lähteitä
Raamattu: Ensimmäisen Mooseksen
kirjan luvut 1–11.
Eugen Drewermann: Uskon alkukuvat.
Raamatun kertomukset ja nykyihminen.
Kirjapaja 1999.
Psykoanalyytikko ja teologi
Eugen Drewermann on saksalainen katolinen pappi, joka erotettiin vuonna 1992 virastaan mielipiteidensä takia. Hänet tunnetaan kirkkonsa opin ja ihmiskunnan ajankohtaisten kysymysten kriittisenä pohtijana. Myös psykoanalyytikon koulutuksen läpikäynyt teologi yhdistää teoksissaan syvyyspsykologiaa ja hengellistä elämäntulkintaa.
Drewermann ei etsi Raamatusta vastauksia historiallis-tieteellisiin kysymyksiin. Häntä kiinnostaa, mitä muinaiset tarinat kertovat meille elämästä. Virkansa menettänyt pappi haluaa ottaa Raamatun sanat "niin todesta, niin järkyttyneenä ja myötätuntoisena, niin hämmästyneenä kuin kuuntelisi jonkun kertovan omasta elämästään".
69-vuotias Drewermann on kirjoittanut viitisenkymmentä kirjaa. Hänen tunnetuin teoksensa Vain sydämellä näkee hyvin (Kirjapaja 1997) on psykologinen tutkielma Antoine de Saint-Exuperyn rakastetusta kirjasta Pikku Prinssi.
Paratiisin palasia
"Kai sitä voisi helvetiksikin kutsua, kun olin vuosikausia väärässä työssä. Valmistuin lukion jälkeen keittiöalalle. En viihtynyt ensimmäisessä työpaikassani, joten vaihdoin toiseen.
Lopulta huomasin, että vika olikin itse työssä. Se ei sopinut minulle. Jatkuva melu, yksitoikkoisuus ja työn raskaus alkoivat ahdistaa niin paljon, ettei minua enää huvittanut vapaa-ajalla laittaa ruokaa edes itselleni.
Viimein oivalsin, ettei minun tarvitse jatkaa samaa. Lähdin kouluttautumaan kokonaan toiselle alalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan, että koulunkäynti ja työnteko voivat oikeasti olla kivoja asioita."
Nainen, 46
"Kävellessäni luonnon keskellä minulle syntyy joskus kokemus siitä, että voi hitsi, tämähän on hyvä juuri näin. Ei tarvitse yrittää muuttaa mitään eikä kiirehtiä mihinkään. Voi vain olla ja edetä askel kerrallaan, kuulla, miten keppi raksahtaa jalan alla, ja huomata, kuinka lintu pärähtää lentoon suoraan edessä.
Samalla huomaa kaikenlaista myös itsestä: kuinka jännittää hartioita ja miltä jalkapohjassa tuntuu, kun se koskettaa maata. Yleensä tällaiset jäävät huomaamatta, kun mielessä pyörii niin paljon mietittävää ja murehdittavaa.
On ollut yllättävää tajuta, kuinka ajattelun pauloissa sitä elää päivät pitkät, eikä suurin piirtein huomaa, minkälaista polkua pitkin jaloillaan astuu. Tällaisten perusasioiden huomaamisessa on kuitenkin jotain levollista. Asiat näyttäytyvät omassa ainutlaatuisuudessaan."
Nainen, 36
"Henkilökohtainen helvettini oli, kun opettajana toimiessani eräs oppilas levitti minusta perättömiä ja ilkeitä juoruja. Hyvätkin tarkoitusperäni käännettiin päinvastaisiksi. Masennuin täysin.
Kerran kotimatkalla pysähdyin auton kanssa ja rukoilin, että jaksaisin elää seuraavan minuutin. Sitten minulle valkeni, ettei minun tarvitse ahdistua valheista.
Taivaalta tuntui, kun koin, että läheiseni hyväksyivät ja ymmärsivät minua täysin. Tulin sanomattoman onnelliseksi tajutessani, että joku rakastaa minua kaikkine vikoineni ja huonoine puolineni. Voisin ajatella, että Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on jotain samanlaista."
Mies, 82
Jaa tämä artikkeli: