Jukka Peltola saarnaa komeasti ja uskottavalla kiihkolla. Saarnaajan jumalakuvan ehdottomuuteen on syynsä. Kuva: Mika Haaranen
Jumalan ruoska viuhuu Fredrikintorilla
Teatteri Takomolla on hankalan muotoinen ja pieni teatterisali, minimaalinen lavastus ja tekniikka sekä ilmeisesti myös pienten teattereiden epävarma budjetti. Silti siellä tehdään esityksiä, joita on suuri ilo katsoa.
Tällä kertaa vuorossa on Ari-Pekka Lahden ja Juha Luukkosen Ihmeellinen armo. Viis lavasteista ja tekniikasta; tässä on jokaisen hyvän teatteriesityksen sakea ydinmehu: mietitty ja hallittu tarina sekä hyvä, osin loistava näyttelijätyö. Niiden kahden varassa esitys lähtee riemukkaaseen lentoon.
Fredrikintorin laidalla heiluu nyt velton kansankirkon yllä Jumalan ruoska – Jukka Peltolan uskottava saarnaaja, Pohjanmaalle siirtynyt pappi. Ylistyslaulut raikuvat häpeilemättä, ja syntisäkit saavat kuulla kunniansa.
Menoa seuraavat näyttämön laidalta Katainen, Vanhanen, Stubb ja Niinistö. Luukkosen ohjaama analyysi on armoton: nyky-Suomessa heikot unohdetaan, ihmisarvo on toistuvasti pelkkä sana, mutta kirkko tarjoaa vain lepsua lohtua.
Luonnollisesti tuomiokapituli huolestuu. Arkkipiispa Paarma ja hänen assarinsa Eero Huovinen lähtevät puhuttelemaan suoranuottista pappia.
Eero Milonoff on monissa rooleissaan loistava. Huovinen osuu nappiinsa, samoin hänen yhteiskunnan syrjäluisuun päätynyt ja loppua yön kylmyydessä odotteleva Einarinsa. Milonoff onnistuu lisäksi vaivattoman tuntuisella osaamisellaan välittämään tunteen, ikään kuin hänellä itselläänkin olisi hauskaa. Se on paljon tehty.
Hyvin vetävät monia osiaan myös Martin Bahne, Marika Heiskanen, Marjo Lahti ja Jari Virman.
Jos Ihmeellinen armo tyytyisi hierarkiasta päin katsoen etäisen ja ponnettoman kansankirkon ruodintaan, se olisi kuin nopeasti nielty lääke. Näytelmän loppupuolella sävyt kuitenkin synkkenevät ja monipuolistuvat. Valta kietoutuu parannussaarnaan, rakkaus sekoittuu alistumiseen, lapsuudesta löytyy syitä vaativalle jumalakuvalle eikä pahuus ja hullu ylpeys ole pyhien ulkopuolella.
Lahti ja Luukkonen ovat perehtyneet aiheeseensa ja solmineet siihen mukaan muun muassa hienon kohtauksen Fanny ja Aleksander -elokuvasta. Nyt vain Bergmanin Emilien sijasta kaikesta luopumista ja entisen elämänsä jättämistä vannoo maailman murjoma Agnes. Aviomiehen ja papin vaatimus on armoton: kaikki tai ei mitään. Armoa ei tulla antamaan edes oman pojan sairastuessa.
Ja kun yksin jäänyt pappi löytää viimein armon, se on ehtaa tavaraa. Ei Jumalan myrskyä ja moraalisia vaatimuksia, vaan yksinkertainen lempeä tuuli, joka vakuuttaa väsyneelle virren 338 sanoin: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan.”
Lahti ja Luukkonen ovat teologiansa hyvin lukeneet.
Ihmeellinen armo. Ohjaus Juha Luukkonen. Ensi-ilta Teatteri Takomossa 4.3., esitykset jatkuvat 30.3. saakka.
Jaa tämä artikkeli: