Miika Nousiaisen romaani sopii urheilutraumoista kärsiville.
Juoksussa on totuus
Miika Nousiainen: Maaninkavaara. Otava 2009.
Yhden asian mies näyttää olevan suomalaisen nykykirjallisuuden keskeisiä perushahmoja — mies, joka kykenee näkemään elämän ja maailman vain siitä yhdestä näkökulmasta.
Miika Nousiaisen romaanissa tämä mies suree suomalaisen kestävyysjuoksun rappiota. Nurmi, Virén, Väätäinen, Vasala, Maaninka ynnä muut toivat Suomelle kultaa ja kunniaa, mutta nyt kunnia menee Afrikkaan ja koko Suomi on rappiolla.
Martti Huttunen, talonmies ja kahden lapsen isä, on tyypillinen itseoppinut urheiluvalmentaja. Hänen tavoitteenaan on palauttaa Suomi mitalikantaan. Oma valmennettava poika kuolee epäselvissä oloissa palatessaan urheilukisoista, mutta perheen 15-vuotias Heidi-tytär suostuu isän valmennettavaksi, jotta isä toipuisi menetyksestä.
Traagisen alun jälkeen romaani etenee aina vain hullummaksi muuttuvan valmennuksen tahdissa. Isälle koko todellisuus, vaikkapa politiikka ja kasvatus, näyttäytyy juoksun kautta. Kestävyysjuoksijassa ruumiillistuu myös uskonnollisia kielikuvia. Maratonilla on seitsemän juottopistettä, niin kuin ristin tiellä seitsemän pysähdyspaikkaa.
Isä ja tytär kertovat vuorotellen. Tytär haluaisi päästä taidelukioon ja viettää normaalia elämää. Kolmantena henkilönä taustalla on molempia myötäilevä äiti. Koko perhe elää vain ja ainoastaan isän valmennuksen kautta.
Romaani on mukaansatempaavaa luettavaa. Huttusen urheiluvalmennuksen termit ovat hauskasti tarkkaa ja suoraa lainaa oikeasta kestävyysurheilun kielipelistä. Romaani ei kuitenkaan kasva juurikaan lähtökohtiaan suuremmaksi teokseksi. Se etenee ennalta arvattavaa rataa loppuun asti, eivätkä lopunkaan käänteet yllätä. 15-vuotiaan tytön kerronta ei aina vakuuta aitoudellaan.
Kun seuraavan kerran urheilu-uutisista kuulen, miten menestynyt urheilutähti kiittää perheen täyttä tukea, muistiini palannee Nousiaisen kuvaama perheidylli.
Jaa tämä artikkeli: