
Liikkeen rukous. Raskaalla hetkellä Timo Vuorela rukoilee voimia jatkaa, mutta useammin hänen sisältään nousee ylistyslaulu.
Juosten kohti Jumalaa
Juoksu voi olla tapa etsiä rauhaa ja pyhyyttä.
Teksti Sofia Kilpikivi
Kuva Seppo Sirkka / Eastpress
Lauantai-iltapäivänä Tampereen keskustassa juoksee ohi tasainen virta naisia, miehiä ja lapsia numerolaput rinnassaan. Toiset ottavat rennosti, jutustelevat tai kävelyttävät koiraa. Toisten tahti on tiukempi: paita hikinen, katse keskittynyt, molemmat jalat yhtä aikaa ilmassa. Ohikulkijat seuraavat menoa hämmentyneinä.
–Täällä on joku perkeleen juoksukisa, mies terassilla huutaa kännykkään.
Hän ei voisi olla enempää väärässä. Kyseessä on Tampereen seurakuntien Uusi Verso -toimintaverkoston järjestämä 24 tunnin juoksu, jolla kerättiin varoja nuorten syrjäytymistä vastaan.
Toista kertaa järjestetyssä tapahtumassa jokaisesta juostusta noin kilometrin kierroksesta lahjoitettiin lyhentämättömänä kaksi euroa Tukikummit-säätiölle, sekä lisäksi osallistujamaksut, yhteensä yli 10 000 euroa.
Juoksusta on viime vuosina tullut ensin trendikäs ja sitten koko kansan liikuntalaji. Juoksutapahtumien osallistujamäärät ovat paisuneet ja tekniikkaoppia haetaan juoksukouluista. Lajin suosiota selittää ainakin sen helppous, edullisuus ja riippumattomuus aikatauluista. Mutta näyttää siltä, että viehätykseen on muitakin syitä.
Amerikkalainen juoksuharrastaja on tatuoinut jalkaansa Jesajan sanat ”he juoksevat, eivätkä näänny” (Jes. 40: 31). Heikki Tanskanen juoksi kesällä Nuorgamista Hankoon hyväntekeväisyystempauksena. Hän kertoi tehneensä vaelluksensa Jumalan kutsumana, Päivän tunnussanoja matkalla mietiskellen. ”Olen löytänyt kirkkoni”, taas kuvailee lajiaan ultrajuoksun tunnetuin nimi Dean Karnazes .
Miksi seurakunta järjestää juoksutapahtuman, ja miksi juoksijat puhuvat raamatunlauseista ja tatuoivat niitä itseensä? Ehkä joku 24h-juoksun osallistujista osaa selittää.
– Kun on perhettä ja kiireitä, juoksu tarjoaa minulle mahdollisuuden pään tuuletukseen, alkulämmittelyn jälkeen hikeä valuva Timo Vuorela , 30, kertoo.
– Monet muut lajit ovat turhan nopeatempoisia rauhoittumiseen. Juoksu on fyysisenä suorituksena automaatio, joka mahdollistaa sen, että aivot voi kytkeä irti, hän kuvailee.
Vuorela on harrastanut juoksua yli kymmenen vuotta, ja on sinä aikana suoriutunut useammasta maratonista. Harrastus vastaa hänellä myös hengelliseen tarpeeseen.
– Vaikka arjessa ei tulisi spontaanisti rukoiltua, juostessa tavoitan sellaisen tilan, jossa rukous kumpuaa sisältäni itsestään.
Vuorela ei ole yksin ajatuksensa kanssa. Monet pitkänmatkanjuoksijat puhuvat samanlaisesta ilmiöstä, juoksun aikaansaamasta rauhan tilasta, joka mahdollistaa yhteyden itseensä ja Jumalaan. ”Hetken ajan ei ole olemassa epäjärjestystä tai hämmennystä. Olen taivasten valtakunnassa”, kuvaili amerikkalainen kirjoittaja ja elämäntapajuoksija George Sheehan .
Juoksun rytmikäs ja yksitoikkoinen liike ja hengitys voivat muuttaa tietoisuuden tasoa, mikä tekee siitä meditatiivista liikuntaa. Silloin harjoituksen tarkoituksena ei ole ainoastaan fyysisen kunnon kohottaminen, vaan siitä tulee myös tapa tutkia itseään ja maailmaa, sekä etsiä rauhaa ja pyhyyttä. Fyysinen rasitus avaa oven henkiseen maailmaan.
Ajatus juoksusta hengellisenä kilvoitteluna kulminoituu japanilaisten Hiei-vuoren maratonmunkkien harjoittelussa. Heidän valaistumisen tiehensä kuuluu
1 000 päivää kestävä juoksu, jonka aikana taivalletaan 46 572 kilometriä. Harjoitus huipentuu 100 perättäisenä päivänä tehtävään 84 kilometrin vaellukseen.
Rankkuudestaan huolimatta tämän fyysisen rasituksen tarkoituksena ei ole kärsimys, vaan ”herääminen egokeskeisestä horroksesta”. Munkkien päämääränä on löytää elämän ilo ja tulla yhdeksi muiden ihmisten ja luonnon kanssa.
Tampereen juoksutapahtuman sivustaseuraajalle tulee mieleen kipu ja kärsimys, mutta ilo nousee esiin myös tavallisten juoksuharrastajien puheista. He kertovat kuinka pitkällä matkalla väsymys yhtäkkiä kaikkoaa hyvän olon, jopa euforian tieltä. Aika ja paikka katoavat, aistit terävöityvät, jalat tuntuvat kohoavan maanpinnan yläpuolelle ja iho nousee kananlihalle. Tiede puhuu ilmiöstä nimellä runner’s high , juoksijan pilvi.
Juoksijalle itselleen ilmiö voi olla mystisempi. Näkemyksestä riippuen he kertovat kokevansa yhteyttä luontoon, maailmankaikkeuteen tai Jumalaan. Yhteyden tavoittelu voi olla aktiivista ja tarkoituksellista, liikkeen rukousta.
– Tiedostan kyllä, että juoksuharrastuksessani on kyse muustakin kuin liikunnasta, Timo Vuorela pohtii.
– Jos jumalayhteyteni ei ole ollut kovin aktiivista, tiedän, että juoksemalla voin palauttaa sen ja päästä lähemmäs Jumalaa.
Usein sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Ilmeisesti myös lenkkipolku voi sitä olla.
Lähteitä: Tapio Koski: Juoksemisen filosofia, Dean Karnazes: Run! 26.2. Stories of Blisters and Bliss, Robin Harvie: Why We Run? A Story of Obsession, Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, George Sheehan: Running & Being.
Jaa tämä artikkeli: