null Kadonneiden hyväntekijöiden metsästys

Kadonneiden hyväntekijöiden metsästys

Kun toimittaja Juha Mäkisen matkakassa loppui kesken 19-vuotiaana Irlannissa, pappi majoitti hänet ja myymälänhoitaja antoi rahaa. Mäkinen palasi etsimään heitä 19 vuotta myöhemmin.

19-vuotiaana kai kuuluu tehdä jotain typerää. Minä en sekoillut päihteiden kanssa, en varastellut enkä innostunut extreme-urheilusta. Sen sijaan lähdin interrail-matkalle aivan liian pienellä budjetilla.

Kun reissuni loppupuolella päädyin Irlantiin, lompakko oli jo uhkaavan ohut. Rahani eivät olisi mitenkään riittäneet edes nukkumiseen ja syömiseen, mutta sain parissakin eri paikassa osakseni laupeutta, joka auttoi selviämään. Nyt, 19 vuotta myöhemmin, oli korkea aika palata Irlantiin. Vieläkö löytäisin hyväntekijäni?

Rahat alkavat loppua

Heinäkuun 23. päivän vastaisena yönä vuonna 1996 istuin laivaterminaalissa Walesin Holyheadissa odottamassa laivan lähtöä ja vuodatin matkapäiväkirjani sivuille ahdistustani rahojen vähyydestä:

Varasin paluun maanantaiaamuksi (viikonloppu olisi ollut VIELÄ kalliimpi) joten 6 yötä olisi pystyttävä yöpymään (ja 6 päivää elämään!) n. 30 Irlannin punnalla, mikä markoissa tekee siinä 225... Ja Irlanti on kallis maa.

Vietettyäni yhden päivän ja yön Dublinissa saavuin keskiviikkona 24. heinäkuuta pieneen Ennisin kaupunkiin Irlannin länsiosassa. Tiedostin, etteivät rahani riittäneet edes halpoihin retkeilymajoihin joka yöksi. Oli siis yritettävä jotain muuta.

En noina vuosina lukenut Raamattua, mutta toimin kuitenkin Vuorisaarnan ohjeistuksen mukaan: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Paluu Irlantiin. Ennisin fransiskaanikirkko ja sen sisäpihalla yösijan tarjonnut varasto ovat edelleen paikallaan.

Kävelin sisään kohdalle sattuneeseen kirkkoon ja pyysin saada keskustella papin kanssa. Kerroin nuorelle pastorille kursailematta tilanteestani ja kysyin, olisiko heillä mitään paikkaa, missä voisin nukkua.

Yllätyksekseni pappi vastasi myönteisesti. Voisin mennä makuupussini kanssa kirkon varastorakennukseen. Betonilattia oli kova, mutta nyt minulla oli ainakin katto pään päällä.

Matkapäiväkirjaani kirjoitin:

"Vaikka uskonnot antavat joillekin ihmisille tilaisuuden saada valtaa (jota he sitten käyttävät väärin) ja joillekin kiihokkeen väkivaltaan (tämän saaren pohjoisosa), tarjoaa uskonto lukuisille ihmisille varmasti myös lohtua ja helpotusta vaikeina hetkinä (kuten minulle nyt!), olipa Jumalaa olemassa tai ei.

Paluu Ennisiin

19 vuotta myöhemmin saavun Ennisiin hieman jännittyneenä. Löytyisikö kyseinen kirkko? Entä ystävällinen pappi?

Olen aloittanut jäljitystyön sähköpostitse jo ennen matkaani. Ennisin seurakunnan toimistossa työskentelevä Ann Quinn tekee puolestani tiedustelua työtovereidensa keskuudessa. Valitettavasti töissä ei ole enää ketään 19 vuoden takaa.

Oikea paikka kuitenkin löytyy. Ennisin fransiskaanikirkon sisäpihalla on hämärästi tutun näköinen varasto. Saan kurkistaa sisään: 19 vuoden takainen yösijani on nyt täynnä pahvilaatikoita ja muuta tavaraa. Ei näytä järin houkuttelevalta – mutta tällä kertaa minulla onkin huone varattuna yksityisasunnosta.

Fransiskaanikirkon pihavarasto oli yhä paikallaan, kun Juha Mäkinen palasi Ennisiin 19 vuoden jälkeen. Kuva: Juha Mäkisen kotialbumi.

Juttelen tovin Ennisin fransiskaaniveljestön vanhimman Caoimhin O’Laiden kanssa. Hän arvelee, että kohtaamani mies voisi olla Adrian Peelo, joka on muuttanut Kaliforniaan. Siispä viestiä sinne!

Vaan ei, ei tärppää. Veli Adrian ei muista majoittaneensa ketään varastoon. Hän arvelee, että kyseessä voisi olla John Wright, joka jätti munkkielämän vuonna 2005. Tavoitan sähköpostilla myös hänet, mutta hänkään ei muista tapausta.

Ennisin enkelin henkilöllisyys jää mysteeriksi. Kiitos sinne jonnekin.

Myymälänhoitaja auttaa

Takaisin vuoteen 1996. Ennisin jälkeen kiertelin muutaman päivän Irlannin länsirannikolla, yövyin halvoissa majapaikoissa, ja lauantaina 27.7. saavuin Killarneyyn.

Kaatosateen kastelemana ja allapäin päätin yrittää samaa temppua kuin Ennisissä. Ensimmäiset kaksi kirkkoa olivat suljettuja, ja kolmannessa minulle sanottiin kohtelias mutta tiukka ei.

 

En päässyt putkaankaan, mutta poliisit opastivat minut yöksi erääseen kauppaan.

 

Jos kirkko ei auta, kenties poliisi? Marssin Killarneyn poliisiasemalle kysymään, voisinko viettää yön heidän putkassaan. Ehdotin jopa, että voisin kävellä punaisia valoja päin, jotta he saisivat syyn pidättää minut.

En päässyt putkaankaan, mutta poliisit opastivat minut Killarneyn keskustaan erääseen kauppaan. Myymälänhoitaja jututti minua tovin, selvitteli tilannettani ja tarjosi minulle sitten 15 puntaa. Tilanne nolotti minua siinä määrin, että suostuin ottamaan vain kympin. Taltioin häpeän tunteitani päiväkirjaani:

Sain siis kymmenen puntaa for nothing. Ja se on 10 puntaa pois joltakin toiselta. Joltakin, joka tarvitsisi sitä kipeämmin kuin minä. – – Häpeällistä, kerta kaikkiaan häpeällistä on tämä minun matkailuni. Miten nyt viitsin kertoa tällaisista vaiheista kotona?

Valitettavasti en aikoinaan kirjoittanut muistiin minua avustaneen miehen tai hänen kauppansa nimeä. Googletan Killarneyssa toimivia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja lähetän niihin sähköpostia. Eikä aikaakaan, kun saan vastauksen katolisen Saint Vincent de Paul -järjestön edustajalta. Joko nyt tärppäisi?

Järjestö auttaa hädänalaisia

Kesällä 2015 marssin sisään Christy’s -lahjatavarakauppaan. Kassalla minua odottaa harmaantunut mies. En muista Jim Croninia eikä hänkään muista minua, mutta kun juttelemme, palaset alkavat loksahdella kohdilleen.

Pulassa olevalle matkailijalle Killarneyssä rahaa antanut myymälänhoitaja Jim Cronin ei aluksi muistanut avunpyytäjää, mutta jutellessa palaset loksahtelivat paikalleen.

Cronin on ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, mutta hän teki koko työuransa tässä samassa myymälässä. Cronin liittyi jo nuorena miehenä 1950-luvulla Saint Vincent de Paulin Killarneyn-osastoon. Koska hän työskenteli aivan kaupungin keskustassa, vuosien varrella hänen luokseen ohjattiin useammankin kerran hädänalaisia.

– En harrasta urheilua, joten vaimoni ohella olen omistanut aikani järjestöllemme, Cronin sanoo.

Kun kävelemme lyhyen matkan kaupalta SVP:n toimistolle, joka toinen vastaantulija tervehtii Croninia. Saan mielikuvan miehestä, joka tunnetaan ja jota arvostetaan.

Toimistolla Cronin kertoo minulle SVP:n toiminnasta. Järjestö vuokraa edullisia asuntoja vanhuksille, jakaa ruokakuponkeja, antaa apurahoja opiskelijoille. Lisäksi sen jäsenet tekevät vierailuja vähäosaisten ihmisten koteihin ja sairaaloihin.

Yleensä apua pyytävät ihmiset ovat aidosti sen tarpeessa.

Varat toimintaan tulevat ensisijaisesti järjestön ylläpitämästä kirpputorista. Myös kirkko tukee toimintaa, mutta Cronin kertoo, että kirkolta saatavat avustukset ovat laskeneet samaa tahtia kuin ihmisten kirkossa käyminen.

19 vuoden takainen nolous palaa mieleeni. Kysyn Croninilta, miksi hän mahtoi antaa järjestön kassasta rahaa typerälle turistille.

– Yleensä apua pyytävät ihmiset ovat aidosti sen tarpeessa, Cronin sanoo. – Otamme mieluummin riskin siitä, että näin ei olisikaan kuin jätämme ihmisen pulaan.

Otetaan riski auttamisessa

Jim Croninin sanat jäävät pyörimään päähäni. Olen iloinen siitä, että tein vuonna 1996 juuri sellaisen reissun kuin tein. Olen yhtä lailla iloinen siitä, että vuonna 2015 en joudu laskemaan, onko minulla varaa ruokaan tai yösijaan.

Moni muu kuitenkin joutuu. Köyhät ovat aina keskuudessamme. Otammeko siis riskin heidän auttamisestaan – vai sen riskin, ettemme auta ketään, koska joku joskus huijaa?

Jaa tämä artikkeli: