Ihmemies. Suuret saarnaajat tarjoavat valmista ihmettä, ja sellaista monet ihmiset toivovat elämäänsä. Jumalan ihme on ikävä kyllä ihan toisenlainen.
Kadonnutta ihmettä etsimässä
Millaisen ihmeen sinä tarvitsisit, jotta uskosi vahvistuisi?
Teksti Minna-Sisko Mäkinen
Kuva Hans Eiskonen
Jeesusta ei elokuvassa pilkata, mutta ei hän telttaankaan mahdu; kova meteli ja huijarisaarnaajan nerokkaat puheet eivät jätä tilaa Pyhälle Hengelle. Filmin lopussa tapahtuu kuitenkin jotain, joka saa saarnaajan hiljaiseksi: Jumala tulee mukaan kuvioihin ja yllättää.
Jumalan olemukseen kuuluu yllätyksellisyys. Hänen interventionsa on aina jotain odottamatonta. Jumalan pojan syntyminen seimeen ei ollut odotettua, ei myöskään hänen tiensä ristille. Opetuslapset eivät odottaneet näkevänsä Jeesusta hänen kuolemansa jälkeen, mutta ylösnoussut Mestari käveli heidän kanssaan tiellä, söi rannalla kalaa ja ilmestyi tyhjästä lukittujen ovien taakse.
Jumalan yllätyksellisyys ajaa ihmisen suunnitelmien ohi.
Pari vuotta sitten emeritusarkkipiispa Jukka Paarma kiteytti tästä jotain Kirkonrakentajien Foorumissa: ”Jumalalle, joka on yllätysten Jumala, olisi annettava suuren Jumalan paikka. Kun kirkossa on tapahtunut suuria, kyseessä on aina ollut Jumalan yllätys. Sellaiseen Jumalaan, jonka ajatuksia ja tekoja me emme jo etukäteen tiedä, me voimme panna toivomme.”
Jos siis todella uskon kristinuskon Jumalaan, se ei voi olla uskoa etäiseen ja persoonattomaan voimaan tai valmiiksi pureskeltuun jumalakuvaan, vaan odottavaa suhdetta elämääni katselevaan ja sitä johdattavaan Luojaan. Sellaiseen Luojaan, joka voi luoda uutta ja yllättää myös minun elämässäni.
Silti Jumalan vastaus monenlaisiin odotuksiin voi olla myös hiljaisuus.
Puhe Jumalan hyvistä, mutta salatuista tarkoitusperistä ahdistaa silloin, kun elämä kaipaa selkeitä toimeksiantoja. Miksei Jumala vastaa, puutu tai auta?
Kristillisyyden vaikeimpia ja koettelevimpia kysymyksiä on Jumalan hiljaisuus etenkin silloin, kun elämässä kaivattaisiin ihmettä.
Tässä asiassa Jumalaa on turha puolustella tai selitellä. Hänen toimintansa on ja pysyy salattuna.
Ihme löytyy siitä, että Jumalan läsnäolo voi hoitaa ihmistä pimeässäkin – ja ehkä eniten juuri siellä.
Usko on kristillisen logiikan mukaan lahja, jota ei voi puristaa itsestään väkisin. Katekismuksen sanoin ”Jumala lahjoittaa meille uskon ja avaa sydämemme rakkaudelle”. Jumalan ulottuvuuksia ei yksinkertaisesti voi käsittää järjellä. Usko ei synny väittelemällä eikä todistelemalla, vaan Pyhän Hengen työnä.
Siksi usko itsessään on jo ihme.
Uskon säilyminen elämän koettelemuksissa on toinen ihme. Kautta aikojen kristityt ovat myös elämällään todistaneet, että juuri koettelemusten keskellä usko kasvaa ja vahvistuu.
Mistä muusta voi kertoa virsi 600, jonka sanat Dietrich Bonhoeffer kirjoitti keskitysleirillä vuonna 1944:
”Hyvyyden voiman uskolliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.”
Kuka muu kuin Jumala voi synnyttää tuon kaltaisen toivon ja luottamuksen keskellä kärsimystä?
Entä mitä pitäisi ajatella niistä kristityistä, jotka elävät vainottuina ja valitsevat mieluummin uskon ja julkisen nöyryyttämisen kuin uskosta luopumisen ja paikan sosiaalisessa yhteisössä? Vain jonkin sortin ihme saa heidät pysymään siinä, minkä he ovat valinneet, vastustuksesta huolimatta.
Joskus elämän olosuhteet kuitenkin vievät mennessään uskon lahjan. Voi käydä niin, että iskujen lisääntyessä ihmiseltä katoaa luottamus uusien alkujen Jumalaan.
Onko silloin rehellisempää antaa uskon kuolla kuin rakentaa sille omia tukitelineitä?
Moni omassa tilanteessaan ihmettä odottava on löytänyt positiivista muutosta siitä, ettei enää yritä pinnistellä uskoa.
Kyse ei ole pelistä, jossa tosiasiat asetetaan toivoa vastaan. Toivo perustuukin johonkin muuhun kuin tosiasioihin.
Rehellisesti haudatussa uskossa on kyse vehnänjyvän tiestä: peitetään pimeyteen, annetaan olla, ja uusi verso kasvaa sittenkin hitaasti mullan alla.
Taas tapahtuu järjellä selittämätön ihme.
Väkisin yrittäminen ja uskon suorittaminen on suuri este uskon kasvamiselle.
Jämähtäminen uskomiseen, jota ei koskaan kyseenalaisteta, syö ihmisen sydämestä juuri sitä uskon lahjaa, jota Jumala haluaisi uudistaa.
Kun uskosta tulee rutiinia, Pyhä Henki hiljenee. Ihminen kulkee kuin unessa, koska on siihen tottunut.
Jesuiittaveli Anthony de Mello pohtii kirjassaan Havahtuminen sitä tilaa, jossa ihminen ei tiedosta omia ajatuksiaan, vaan ohjautuu elämässään ulkoapäin.
Paikoin vaikeasti avautuva teksti antaa oivalluksen, että hengellisyyden oppimisessakin on pohjimmaltaan kyse pois oppimisesta.
Hengellisyys on halukkuutta oppia pois jostain totutusta, joka pitää kiinni uusia ovia. ”Kuunteletteko saadaksenne vahvistusta ajatuksille, joita jo ajattelette? Vai kuunteletteko löytääksenne jotain uutta? Tämä on tärkeää, mutta se on unessa oleville ihmisille hyvin vaikeaa. Jeesus julisti hyvää sanomaa ja silti hänet torjuttiin. Ei sen tähden, että uutinen oli hyvä, vaan siksi, että se oli uusi”, kirjoittaa de Mello.
Uskossa vahvistuminen on sitä, että ihminen tekee tilaa Jumalan tahdolle. On mahdollista oppia hitaasti pois sellaisesta uskosta, jota täytyy puolustella ja todistella. Silloin syntyy vapaata tilaa Jumalalle, josta tuleekin todellisempi ja läsnä olevampi: rinnalla kulkeva Kristus, joka sitoutuu ihmisen elämässä ihmeiden sijasta ristiin ja kärsimyksiin.
Jumala on samaan aikaan hiljainen ja ihmeitä tekevä, ristiinnaulittu ja ylösnoussut. Sellainen Jumala, jonka ajatuksia ja tekoja ei voi etukäteen tietää, mutta johon juuri siksi voi laittaa toivonsa.
Jutussa mainitut teokset:
Katekismus. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kristinoppi.
Edita, 1999.
Anthony de Mello, Havahtuminen.
Like, 2009.
Jaa tämä artikkeli: