Vaarat tiedossa. – Mutta ei niitä vaaroja koko ajan ajatella. Ei voi ruveta pelkäämään, muutenhan tätä työtä ei voisi tehdä, sanoo järjestyspoliisissa 22 vuotta työskennellyt Eva Korhonen.
Kadun maailma on koventunut
Poliisi näkee ihmisten ahdistuksen ja masennuksen. Miten omaa työtä kestää?
Teksti Hilkka Jukarainen
Kuva Jani Laukkanen
Poliisia voi sanoa arkielämän ruohonjuuritason asiantuntijaksi. Hän näkee katutasolla päivittäin, miten meillä menee.
Hätkähdyttävältä tuntuu silti ylikonstaapeli Eva Korhosen , 47, kertomus siitä, että itsetuhoisten ihmisten pelastaminen on poliisin työssä nykyisin jo jokapäiväistä.
– Päättäjät eivät tunne tilannetta. Sitä ei voi ymmärtää pelkästään tilastoja katsomalla. Monen ihmisen arkitodellisuus olisi hyvä nähdä joskus omin silmin.
Korhosen 22 vuotta kestänyt poliisiura antaa perspektiiviä muutosten huomaamiseen.
Niillä ihmisillä, joilla menee huonosti, menee nyt todella huonosti. Köyhyys kärjistää entisestään joidenkin perheiden tilannetta. Rahan puute voi sitten olla se viimeinen pisara, joka murtaa jo valmiiksi ahdistuneen ja masentuneen mielen.
Alun perin Eva Korhosesta piti tulla sairaanhoitaja, mutta nuoruuden allergiat tyssäsivät haaveen.
– En muista, mistä poliisin ammatti tuli mieleeni. Meitä oli viisi lasta Enossa Pohjois-Karjalassa, eikä kukaan veljistänikään aikonut poliisiksi.
Kotona puhuttiin asioita halki. Äiti oli tarjoilija ja pohti monta kertaa ääneen erilaisia ihmiskohtaloita. Korhonen sai häneltä arvokasta oppia keittiön pöydän ääressä.
– Yritän muistaa, että jokaisen rikollisenkin sisällä asuu ihminen.
Korhonen työskentelee järjestyspoliisissa. Työparinsa kanssa he hoitavat poliisin perustehtäviä eli niitä, jotka tulevat hälytysnumeron 112 kautta.
Työtä tehdään vuoroissa. Yöt ovat kaksitoistatuntisia, päivät vähän lyhyempiä.
Korhonen kiittelee työtovereitaan. Ryhmänjohtajana hänellä on kahdeksan alaista, ja porukka tapaa jonkin verran vapaa-ajallakin. Yhteishengestä kannattaa huolehtia, koska työssä on omat vaaransa. Etenkin työparin kanssa yhteistyön on toimittava hyvin.
Korhosella itsellään ei ole ollut läheltä piti -tilanteita. Mutta vaarat on syytä tiedostaa. Avopuolison ja murrosikäisen tyttären kanssa asiat on puhuttu selviksi.
– Vaaroja ei kuitenkaan ajatella koko ajan. Ei voi ruveta pelkäämään, muutenhan tätä työtä ei kestä. Ongelmat kuuluvat työhön, samoin kuolema ja väkivalta. Olen aina sanonut, että jos kukaan muu ei auta, niin poliisi auttaa. Poliisi ainakin yrittää tehdä jotakin, Korhonen tiivistää.
Jos työssä on ollut vaikea tilanne, jos on jouduttu käyttämään ampuma-asetta tai poliisi on itse joutunut väkivallan uhriksi, seuraa kokemuksellinen purkukeskustelu.
Se järjestetään yleensä heti tapahtuman jälkeen. Siihen osallistuvat ainoastaan tilanteessa mukana olleet ja purkukeskustelun vetäjä. Vetäjä ei voi olla osallinen.
– On pidetty tärkeänä, että keskustelut vetää poliisi, koska tämä ymmärtää parhaiten, mistä puhutaan.
Myös Korhonen on kouluttautunut tällaisen keskustelun vetäjäksi. Vaikeita asioita tulee ja menee, mutta niihin ei voi jäädä kiinni.
Mutta kyllä työ palkitseekin. Se on vaihtelevaa ja vaativaa. Palaute tulee yleensä nopeasti. Se voi olla asiakkaan hymy tai vain tieto siitä, että on pystynyt vaikka antamaan vähän toivoa.
Huolestuttavaa on nuorten – etenkin poikien – näkyviin tullut syrjäytyminen. Lähes kaikilla, joiden kanssa poliisi joutuu tekemisiin, on jokin riippuvuus, joko alkoholista, huumeista tai sekakäytöstä johtuva. Erilaiset riippuvuudet tuottavat ongelmia, eikä näille nuorille ole juurikaan työpaikkoja.
– Huumekauppa on siirtynyt kadulta koteihin. Uutta on kannabiksen lähes räjähdysmäisesti kasvanut kotikasvatus. Se pitää poliisia liikkeessä, koska naapurit valittavat vesivahingoista, laittomista ja vaarallisista sähkökytkennöistä ja ylipäätään meluhaitoista, kun asunnoissa etenkin yöaikaan rampataan, Eva Korhonen kertoo.
Myös teräaseiden määrä on lisääntynyt. Hämmästyttävän monet kuljettavat nykyisin mukanaan jonkinlaista asetta. Erityisen huolestuttavana Korhonen pitää vanhusten lisääntynyttä ryöstelyä ja lapsiin kohdistuvia rikoksia.
Poliisi on paljon yhteyksissä myös sosiaalitoimistoon, sairaaloihin ja pelastuslaitoksiin.
– Aikaisemmin, kun työskentelin lähipoliisina, olin verkostossa, jossa seurattiin lapsiperheiden hyvinvointia. Siinä oli mukana myös seurakunta, Eva Korhonen kertoo.
Etenkin nuorten parissa poliisi ja kirkko tekevät Korhosen mukaan tärkeää yhteistyötä.
Poliisilla on aina vaarana kyynistyä. Omia ajatuksia pitää Eva Korhosen mielestä välillä kuunnella tarkalla korvalla. Itse ei näet välttämättä huomaa, jos ajatukset alkavat kiertää vaarallista kehää. Silloin läheisten tai työtovereiden pitää huomauttaa tilanteesta.
– Jos murehdin jotain, liittyy se usein rikoksentekijän lähimmäiseen tai uhriin ja siihen, millainen selviytymistie hänellä on vielä kuljettavanaan. On asioita, joita ihminen ei voi käsittää, ei edes poliisi. Siksi meillä on panostettu paljon henkiseen huoltoon.
Poliisillakin on tunteet, vaikka ulospäin voi näyttää muulta. Työ on vain hoidettava, koska poliisilla on velvollisuus toimia oman toimialansa tehtävissä.
– Itketään sitten myöhemmin, sanoo Eva Korhonen.
Jaa tämä artikkeli: