Sotalapsena Ruotsissa ollut Erkki Kokko sai sieltä toiset vanhemmat ja toisen suvun.
Kahdet vanhemmat
Sortavalan maalaiskunnasta kotoisin olevat Kokon pojat suorastaan halusivat lähteä sotalapsiksi Ruotsiin. Innostus syttyi, kun he kuulivat naapurin Sirkalta, kuinka hyvä Ruotsissa oli olla ja elää. Sirkka oli ollut siellä talvisodan aikaan.
— Lähetä äiti meidät, me pyysimme. Äidin vastaus oli ensiksi jyrkkä ei, mutta Kannaksen kesä 1944 muutti tilanteen, kertoo Erkki Kokko, joka tuona kesänä täytti seitsemän vuotta.
Talvisota oli alkanut Erkin ollessa kaksivuotias. Perheen isä Olli Kokko joutui lähtemään jo kolmisen viikkoa ennen talvisodan puhkeamista Valamon saarelle ilmavartiointiin. Sodan puhjettua perhe pakeni ilmahyökkäyksiä turvallisemmalle seudulle, parinkymmenen kilometrin päähän äidin kotitaloon.
— Läksimme sotaa pakoon, mutta se tulikin meitä vastaan. Kaukaa kantautuva tykkien kumu tuntui kammottavalta, mutta ei uhkaavalta. Pahempi oli lentokoneiden jurraava ulina.
Kokot joutuivat evakkoon Kalajoella, jossa he viipyivät kaksi vuotta. Kotiin päästiin jatkosodan aikana maaliskuussa 1942.
— Työntäyteistä aikaa kesti kaksi vuotta. Vaikka kotimme oli lähellä rintamaa, vietimme rauhallista ja jopa onnellista perhe-elämää. Silti me pelkäsimme. Sodan äänet tulivat uniin ja kummittelivat painajaisina vielä aikuisiässä.
Ruotsiin sotaa pakoon
Kesän 1944 suurhyökkäys pahensi tilannetta.
Yhdettätoista lastaan odottanut äiti Iida Kokko tuskaili, miten sodasta ja uudesta evakkomatkasta selvittäisiin. Heinäkuussa hän päätti tarttua Ruotsin valtion tarjoukseen ja lähettää naapurimaahan lapsistaan neljä. Matkaan lähtivät Toivo, 3, Pentti, 5, Erkki, 7, ja Aulis, 8.
Juna- ja laivamatkat tehtiin Sortavalan, Vaasan ja Uumajan kautta Faluniin, Taalainmaalle.
— Reissun vaiheista en minä eivätkä veljeni muista mitään tarkkaa. Ainoa pitävä dokumentti liikkumisestamme Ruotsissa löytyy Ruotsin Kansallisarkistosta Tukholmasta. Se sisältää junan matkustajaluettelon, kertoo Erkki Kokko, joka on koonnut veljesten muistoista kirjan Me, sotalapset (Minerva 2009).
Pojat olivat perillä toista kuukautta karanteenissa, ennen kuin pääsivät perheisiin. He saivat myös uudet vaatteet, lakit ja kengät.
Eri koteihin
Kolmevuotias Toivo pääsi ainoaksi lapseksi leskirouva Anna Anderssonin ja tämän aikuisen Elsa-tyttären luo. Pentti päätyi Lisa ja Erik Palmin perheeseen, jossa oli samanikäinen poika ja kolme vuotta vanhempi isosisko.
Aulis ja Erkki saivat kodin lapsettoman pariskunnan Eva ja Rune Bengtssonin luona.
— Saimme kaikki hyvät perheet, jotka olisivat myöhemmin olleet valmiita adoptoimaan meidät. Mutta siihen eivät vanhempamme suostuneet.
Ilmeisesti ikävöintiä peläten Ruotsin viranomaiset eivät suosineet sisarusten tapaamisia. Niinpä vasta vuoden päästä Aulis ja Erkki pääsivät tapaamaan Toivo-veljeään. Pentin he tapasivat Ruotsissa vain sattumalta.
— Koti-Suomeen lähettelimme kortteja ja kirjeitä. Myös Ruotsin-vanhempamme pitivät yhteyttä kotiväkeemme ja lähettelivät paketteja.
Auliksen ja Erkin koulunkäynti alkoi melkein heti heidän Ruotsiin saavuttuaan. Erkin koulutietä tasoitti se, että Eva-mamma opetti samassa koulussa ja Aulis oli samalla luokalla. Koulussa oli myös toisia sotalapsia. Ummikoina tulleiden poikien ruotsin kieli alkoi sujua muutamassa kuukaudessa.
Paluu evakkoon
Kevään 1946 uutispommi oli, että kaikki Ruotsissa olevat sotalapset piti palauttaa Suomeen kesän aikana.
— Ero oli raastava etenkin Eva-mammalle, joka oli jo kerran aikaisemmin menettänyt lapsen. En muista lähtövalmisteluita. Meillä oli suuri huoli siitä, kuinka voimme löytää vanhempamme, jotka eivät asuneet kotona vaan evakossa jossain Pohjanmaalla.
Säilyneiden dokumenttien perusteella voi päätellä, että lähtöä siirrettiin kahteen kertaan. Junalla kierrettiin Haaparannan kautta, ja Kokkolassa olivat äiti ja isä vastassa 29. elokuuta 1946.
Tapaaminen oli vaikea. Vain vanhin Aulis puhui suomea. Veljeksistä nuorin Toivo oli jäänyt vielä vuodeksi Ruotsiin, jonne kaikki veljekset pitivät yhteyksiä myöhemminkin.
— Kesällä 1948 tekivät Ruotsin-vanhempamme Bengtssonit ensimmäisen vierailunsa juuri valmistuneeseen kotiimme Lohtajalle. Myöhemmin tulivat Anderssonit, ja sitten Lisa Palm. Myös äitimme pääsi vastavierailulle Ruotsiin.
— Omat vanhempamme olivat avarakatseisia ja viisaita, he eivät jarruttaneet yhteydenpitoa. En muista, että olisi ollut puhetta pelosta tai kateudesta. Oli kuin meillä olisi kahdet vanhemmat ja kaksi kotimaata.
"Saimme Ruotsissa hyvät perheet, jotka olivat valmiita adoptoimaan meidät. Mutta siihen eivät vanhempamme suostuneet."
Jaa tämä artikkeli: