Kaikki ajat sisäkkäin
Kun aika käy vähiin, se tiivistyy. Kaikki eletty on silloin yhtä aikaa läsnä.
Teksti Marja Kuparinen
Eeva Kilven pieni kirja Kuolinsiivous koostuu päiväkirjojen muistiinpanoista vuosien 1984–2011 väliltä sekä runoista. Tuloksena on eräänlainen vanhenemisen vuosikalenteri, jossa muistiinpanot seuraavat liki päivittäin yhden vuoden kiertoa.
Välillä muistiinpanot pohtivat pidempään jotain teemaa kuten äitiyttä, yksinäisyyttä, muistamista ja vanhenemisen kestämistä.
Lukijan kannalta alkuun pääseminen takkuaa vähän, sillä tajunnan virtana soljuvat tekstit pirstoutuvat vuosilukuihin. En havainnut kovasti rikastuvani tiedosta, että joku muistiinpano oli vuodelta 1991 ja sen jatkopala viittä vuotta nuorempi.
Ehkä olisi ollut parempi antaa tekstien asettua yhden päivän kehykseen riippumatta siitä, miltä vuodelta ne ovat. Samoin muistiinpanojen tarkat kellonajat tuntuivat turhilta.
Mutta kun sulkee silmänsä vuosiluvuilta ja antaa tekstin tulla sellaisenaan, Kilven ajatukset tulevat kohti.
Luonto on ollut hänelle tärkeä aina, niin tässäkin. Herkkyys maailman ja erityisesti eläinten kärsimykselle on voimissaan.
Kuolinsiivouksessa aika tiivistyy monella tapaa. Ikävä suuntautuu niihin, joita ei enää ole, heidät onnistuu tapaamaan ehkä vain unessa tai muistona jostain laulusta. ”Jokainen ihminen elää kaipauksena kahden sukupolven ajan, jotkut kolmen.” Emme ole ikuisia.
Pidin kovasti Kilven tavasta suhtautua äitiyteen. Hän ei sievistele: ”Koko äitinä oloni ajan olen kaivannut poikieni hyväksyntää ja ymmärtämystä. Nyt tajuan, etten tule sitä saamaan.” Ehkä tämä on ainakin ajoittain kaikkien äitien kohtalo. Kilpikin toteaa, että nyt vanhana hän olisi tullut toimeen oman äitinsä kanssa. Aikaisemmin oli paljon vaikeampaa.
Samalla hän on kuitenkin äärettömän iloinen siitä tuesta, jota saa lapsiltaan ainakin ajoittain käytännön asioissa. Ehkä ymmärtämättömyyden tunne johtuu siitäkin, ettei äiti aina pysty olemaan aukinainen lapsilleen – eikä ole tarpeenkaan.
Toisaalla taas hän toteaa: ”Riemu täyttää mieleni: minä en ole onnistunut pilaamaan lapsiani! He ovat välttäneet kasvatukseni.”
Mainio on muistiinpano Jumalasta, joka ei päässyt riemuitsemaan lapsenlapsistaan ja sai siksi kyllikseen myös Jeesuksesta.
Kilpi puolustaa suorin sanoin vanhan oikeutta itsellisyyteen ja vapauteen, vaikka se olisi sitten vapautta avuttomuuteen ja väsymykseen. ”Ainoa keino on torjua aggressiivisesti kaikki holhous ja pitää itse itsensä kunnossa”, hän kirjoitti kaksitoista vuotta sitten.
”Vanhuus on rangaistus kaikesta siitä vääryydestä, mitä ihminen on tehnyt elämässään”, napauttaa Kilpi. Mutta toukokuun runossa on esillä toinen, rohkaiseva sävy: ”Kun intohimo on ehdoton, sillä ei ole mitään tekemistä moraalin kanssa. -- Se on ihana, juovuttava tila, lapseni, ja sen kokee hyvin harvoin, vain muutaman kerran elämässään, se on jumalallinen tila ja vaarallinen niin kuin kaikki taivaanlahjat.”
Kuolinsiivouksessa ovat kaikki ajat yhtä aikaa läsnä, ehkä siksikin, että nyt viimein on aikaa ja malttia suostua kaiken eletyn todellisuuteen. Haikeaa on, jos itselle tärkeillä asioilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä kenellekään muulle. Toivotaan parasta.
KIRJA Kun Tuula Korolainen ja Riitta Tulosto lähtivät kokoamaan Täyttä päätä -kirjan edeltäjää Pää tallella -kirjaa, he halusivat selvittää, pitikö median ongelmakeskeinen vanhuskuva paikkansa vai olisiko ikäihmisten elämä oikeasti muuta kuin hoivapakettina olemista.
Ikääntymisen kulttuuri muuttuu koko ajan, ja uusi Pää tallella -kirja pyrkii tutkimaan, näkyykö kulttuurin muutos jo lyriikassa.
Ja näkyyhän se.
Täyttä päätä -valikoimassa on yli 150 runoa kymmeniltä runoilijoilta. Lukijasta sitten riippuu, mikä kullekin nappaa.
Itselleni jäi käteen muun muassa tämä Anna-Liisa Rekolan runo:
”Täytyy tulla aika vanhaksi / ennen kuin ymmärtää, / että täytyy tulla aika vanhaksi, /
ennen kuin ymmärtää, / kuinka tämä maailma on tehty.”
Pekka Kejonen taas toivoo, että ”en minä kuolemastani / huolta kanna vaan siitä, / että lapsi minussa säilyisi hengissä / kuolemaani saakka.”
Luulenpa, että näiden runojen peili on hyvä juuri siksi, että kukin voi kaikessa rauhassa tunnistaa oman laatunsa ja vähenevien vuosiensa suunnan. Toistaiseksi itseäni suuresti miellyttää uusien alkujen mahdollisuus Anja Porion tyyliin:
”Miehensä kuoleman jälkeen / surusta toivottuaan / hän aloitti kaiken alusta / opetteli elämään / omilla ehdoillaan / Sitä elämän riemua / VANHA HÄVYTÖN NAINEN.
Eeva Kilpi: Kuolinsiivous.
WSOY 2012. 117 s., 19,40 e.
Täyttä päätä. Runoja ikääntyville.
Toim. Tuula Korolainen ja Riitta Tulosto. Kuvittanut Virpi Talvitie. LK-kirjat 2012. 247 s., 35 e.
Jaa tämä artikkeli: