Iina-Karita Hakalahti kaipaa yhä enemmän hiljaisuutta.
Kaikki kävi nopeasti
Isän kuolema yllätti urkuri Iina-Karita Hakalahden.
Espanjalainen 1500- ja 1600-luvun urkumusiikki on urkuri Iina-Karita Hakalahden pitkäaikainen intohimo. Pari vuotta sitten hän sai valmiiksi aiheeseen liittyvän väitöskirjansa. Samalla syntyi idea levyttää vanhaa espanjalaista urkumusiikkia.
Vielä vuosi sitten toukokuussa näytti siltä, että kesäksi sovittu Tiento & Batalha -levyn julkistamiskonsertti tulisi juuri sopivaan aikaan. Kuukauden lopulla tuli kuitenkin Oulusta tieto, että Iina-Karitan isä taidemaalari Juhani Hakalahti oli joutunut sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi.
Muutaman päivän päästä selvisi, että kyseessä oli pitkälle edennyt syöpä. Tytär ehti käydä isänsä luona kahteen otteeseen, ennen kuin tämä kuoli 18. päivänä kesäkuuta. Yllättäen edessä olivat hautajaiset.
— Jälkeenpäin ajateltuna vaikeinta isän kuolemassa oli se, että kaikki kävi niin nopeasti. En ehtinyt sopeutua siihen.
Iina-Karita Hakalahti ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, kuinka äkkiä ihminen voi hiipua.
— Kun menin toiselle reissulle isän luo sairaalaan, saatoimme vielä keskustella. Pari päivää myöhemmin hän ei enää jaksanut puhua vaan alkoi olla jotenkin poissa. Siinä näki toisen kärsimyksen läheltä.
Isän kanssa oli puhuttu myös Iina-Karitan tulevasta konsertista. Molempien mielestä oli selvää, että muuttuneissa olosuhteissakin siitä pidettäisiin kiinni.
— Niinpä minun oli lähdettävä takaisin Etelä-Suomeen harjoittelemaan. Suunnittelin palaavani pian isän luo, mutta samalla sisimmässäni tiesin, etten ehtisi enää nähdä häntä elossa.
— Kun vuorokautta myöhemmin sain viestin isän kuolemasta, tuntui pahalta, etten ollut paikalla, kun hän kuoli. Toisaalta isäni ei kuollut yksin, sillä hänen luonaan olivat sisareni, äitini ja isäni avovaimo.
Kuolema on osa elämää siinä missä syntymäkin. Niin Iina-Karita Hakalahti on aina ajatellut.
— Opiskeluaikoina jotkut kauhistelivat sitä, kuinka uskalsin kulkea yömyöhällä hautausmaalla, kun kävin harjoittelemassa urkujensoittoa krematorion kappelissa. Minulle hautausmaassa tai tyhjässä, pimeässä kirkossa yksin olemisessa ei ole ollut koskaan mitään pelottavaa.
— Kuolema sinänsä ei pelota eikä ahdista minua. Minulla on varma vakaumus, ettei elämä pääty kuolemaan. Siitä kertoo myös pääsiäinen, Jeesuksen ylösnousemus.
Silti Iina-Karita kertoo viime aikoina pohtineensa kuolemaa eri tavalla kuin aikaisemmin.
— Tuntuu kuin olisin isän kuoleman jälkeen ajatellut kuolemaa ja elämää monen vuoden edestä. Tiedostan nyt, että olen aikuinen ihminen ja vanhempi, jolla on suhteellisen nuori lapsi. Ehkä alkaa olla aika tarttua niihin nuoruuden haaveisiin, joita oikeasti haluaisin toteuttaa tai ainakin kokeilla.
— Kuolemaa ajattelen levollisesti. Kaikki menee omassa aikataulussaan, vaikka ei ehkä aina ihmisten ajattelemassa järjestyksessä. Luotan itseni ja läheiseni Jumalan huolenpitoon.
Yksinolo ja hiljaisuus ovat olleet Iina-Karita Hakalahdelle aina tärkeitä. Isän kuoleman jälkeen niiden tarve ei ole ainakaan vähentynyt.
— Joskus oikein yllätyn, kuinka äänekäs ja levoton pieni kolmen hengen perheemme voi olla. Yksinäisyyttä ja hiljaisuutta järjestyy, kun lähden juoksulenkille tai soittamaan urkuja. Kirkossa minulla on tapana kuunnella hiljaisuutta ja rukoilla ennen kuin ryhdyn soittamaan.
— Viime jouluna sain mieheltäni lahjaksi öljylampun. Hän antoi sen tietäen, että tykkään valvoa ja lukea Raamattua. Lamppu on parhaita hänen antamiaan lahjoja.
Hakalahti kertoo olleensa melkein koko ikänsä kirjoitusvimmainen, mutta viime ajat kynä on saanut levätä melkein käyttämättömänä.
— Tekstiviestejä olen sentään kirjoittanut, ja paljon. Joulun aikaan kirjoitin tavalliseen tapaani melkein sata korttia minikirjeineen. Joillekin tutuilleni, joiden kanssa vaihdan kuulumisia harvemmin, kerroin vasta joulupostissa isäni kuolemasta. Alkuvuodesta olen sitten saanut monia rohkaisevia viestejä.
Isän kuolemasta Iina-Karita Hakalahti on voinut puhua myös sielunhoitajansa kanssa. Yli kymmenen vuotta sitten Hakalahti huomasi kaipaavansa sielunhoitajaa. Kun ensimmäinen pappi muutti muualle päin Suomea, löytyi toinen.
— On hienoa, että voin turvallisesti puhua ajatuksistani ja kokemuksistani sekä kysyä neuvoja hengelliseltä oppaalta. Tavallisesti tapaamme muutaman kerran vuodessa, tarvitessani useamminkin.
Pohdiskeluiden myötä on vahvistunut myös oma kutsumus musiikin parissa. Se vie Iina-Karitan vähintään kerran viikossa harjoittelemaan Rekolan kirkon urkujen ääreen.
— Levynjulkistamiskonsertin jälkeen aloin työstää uusia teoksia. Vanhojen espanjalaisten säveltäjien ohella Johann Sebastian Bach on ollut minulle aina tärkeä. Isä tartutti minuun Bachin. Klassinen musiikki soi, kun hän sommitteli maalauksia mielessään. Kun isä alkoi maalata, musiikki vaihtui jazziksi.
— Nyt olen soittanut Bachin Leipzig-koraaleja. Tule Pyhä Henki -koraalissa on sormilla paljon liikettä kuin merkiksi siitä, että emme tiedä, mistä Pyhä Henki tulee ja minne se menee. Jalkiossa musiikki kulkee järkähtämättömän hitaasti ja vakuuttaa, että Jumalan sana on kaiken perusta.
Iina-Karita on hämmästellyt elämää myös Baabelin virtain vierillä -koraalia soittaessaan.
— Siinä haikea itku soi iloisessa G-duurissa. Lisäksi teoksessa on selkeitä mollijaksoja.
— Minäkin olen itkenyt paljon. Äitini on Karjalan-evakkoja, ja meiltä karjalaisiltahan itku irtoaa helposti niin ilossa kuin surussakin.
Jaa tämä artikkeli: