Ruohonjuuritasolta pienikin mafioso vaikuttaa mahtavammalta kuin onkaan.
Kaikki päättyy vielä kyyneliin
Monissa mafia-elokuvissa viehättää se, että toisin kuin tavanomaisessa poliisi jahtaa rosvoa -tarinassa, hyvä ja paha sekoittuvat, kun rikolliset saavat inhimilliset kasvot.
Heistä tulee hyvin pukeutuneita ja hyvätapaisia, ruoka- ja viinitottumuksiltaan sivistyneitä herrahenkilöitä, joilla on heikkoutensa niin kuin meillä kaikilla. Murhat tietenkin ovat murhia, mutta uhrit ovat etupäässä samoilla rikollisilla apajilla etujaan ajavia roistoja, joten tappamisesta tulee hyväksyttävämpää.
Tämä Kummisetä-elokuvatyypin aikakausi alkaa olla mennyttä. Matteo Garronen ohjaama ja Roberto Savianon samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Gomorra kertoo dokumenttimaisella viileydellä Napolin mafiasta Camorrasta tavalla, jonka jälkeen maailma tuntuu oikeasti pahalta. Päähenkilöt ovat minuutensa menettäneitä ja ilmeettömiä zombeja, jotka kulkevat tarrasandaaleissaan tai halpahallin pusakoissaan robottimaisesti pitkin betonisia pylväskäytäviä ja tappavat toisiaan, jos saaliina on kassillinen setelirahaa.
Elokuvan ympäristö on aito. Kuvaukset Napolin Vele di Sampin lähiössä oli tehtävä aamuisin, sillä iltapäivällä paikalliset asukkaat olivat jo niin kamoissaan, ettei työskentely ollut enää turvallista. Gomorrassa ei siis ole nutturatukkaisia matriarkkoja paistamassa cannelloneja tomaattibasilikakastikkeessa, ei mustia amerikanrautoja tai korkealaatuisista pikareista tarjoiltuja viinejä eikä paksuja kuubalaisia robustoja mafiosojen hampaissa. Eikä yhtä ainutta rakkauskohtausta. Sellainen korvataan kätevästi stripparin kähmimisellä.
Elokuva etenee viittä eri tapausta vuorottelemalla, mutta tarinat ja ihmiset eivät kohtaa, eikä ole tarkoituskaan. Näin muodostuu kokemus sattumanvaraisesta ja kohtalonomaisesta kaaoksesta, joka synnyttää kokemuksen, ettei omilla tekemisillä ole vaikusta todellisuuteen. Täyttä varmuutta ei ole siitä, kuka on vihollinen ja kuka ystävä. Samoin yksilö ei ota selvää, ketä pitäisi totella ja kuka tätä koko hirmuhallintoa johtaa.
Katsojalle syntyy pirstaleinen tunnetila. Globaalin maailman hulluudessa moni voi kokea samaa, ja siksi Gomorra kohoaa napolilaislähiön yli universaaleihin mittoihin. Syntyy eksistentialistinen taide-elokuva, josta tulee etäisesti mieleen toinen kurjuuden kuvaus, Jumalan kaupunki (Brasilia, 2002), joka kertoo samannimisestä slummikaupunginosasta Rio de Janeirossa. Siinäkin näyttelijät olivat amatöörejä ja juuri sen vuoksi niin uskomattoman aidon oloisia. Kumpaakin elokuvaa yhdistää myös raamatullinen nimi.
Kuinka mafia syntyi?
Palermolainen murresana mafioso tarkoitti alun perin kaunista, rohkeaa ja itsevarmaa. Sana liitettiin rikollisuuteen vasta käsikirjoittaja Gaspare Moscan ja näyttelijä Giuseppe Rizzotton suositun komedianäytelmän Vicarian vankilan mafiosot myötä 1863. Sitä ennen mafiasta puhuttiin esimerkiksi ”lahkona”. Brittiläisen historiantutkijan John Dickien Cosa Nostra – Sisilian mafian historia tekee selkoa tästä kiehtovasta, pelottavasta ja naamioihin hukkuvasta salaseurasta.
Mafia on niin hämärä liiga, että Italian valtiokin tunnusti sen olemassaolon vasta 1986. Järjestön syntyä ei voi ymmärtää, ellei tunne Italian historiaa. 1800-luvulle asti Italia oli vain kengänmuotoinen rykelmä kaupunkivaltioita ja pieniä kuningaskuntia, jotka kaikki puhuivat omia murteitaan. Antiikin Rooman imperiumin jakautumisen jälkeen Sisilia kuului Bysantille. Sen jälkeen normannit valtasivat saaren, kunnes se vuonna 1282 joutui espanjalaisten haltuun. Tältä ajalta periytyy mafiosojen arvonimi don. 1700-luvulla Ranska miehitti Sisiliaa, kunnes vuosikymmeniä kestäneessä Italian kansannousussa Sardinian kuningaskunta liitti Sisilian itseensä 1861. Moderni Italia syntyi kuitenkin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun paavi siirtyi Vatikaaniin ja Rooma liitettiin Italiaan.
Poliittisessa sekasorrossa muodostui mafian mentävä valtatyhjiö. Kyse ei silti ole siitä, että alussa olisi ollut kylänmiesten yhtenäinen, hyvä ja oikeamielinen rintama, ”Meidän asiamme”, joka olisi noussut pahoja sortovoimia vastaan. Päinvastoin mafia on toiminut aina samalla tavalla. Kapitalismi edellyttää väkivallan monopolia. Sisiliassa järjestystä ei kyennyt pitämään yllä muu kuin mafia. Se sääteli liike-elämää väkivallalla, joka rahoitettiin suojelu- ja kiristysrahoilla sekä laittomalla kaupalla. Tai siis säätelee – mafiallehan ei kukaan tunnu mahtavan mitään.
Täytyy erikseen mainita, että Ruth Jakobsonin suomennos on kauttaaltaan nautinnollinen.
John Dickie: Cosa Nostra – Sisilian mafian historia. Suomentanut Ruth Jakobson. Ajatus-kirjat 2008. 512 s. 35 e.
Jaa tämä artikkeli: