Kaitajuoksija

Kaitajuoksija

Kasvoin herkimmän lapsuusaikani seurakuntatalon yläkerrassa. Koska olin ainoa lapsi, vietin aivan liian paljon aikaa aikuisten kanssa. Lapsen avoin mieli imi talouspaperin tavoin aikuisten käyttämiä sanontoja.

Muistan erään vanhan rovastin usein jyrähtäneen: ”Kaita tie vie Jumalan luo”. Koska kaita-sana toi mieleeni aidan, kuvittelin kaidan tien olevan aitajuoksuradan. Mietin, miksi Jumala virittää ihmisen tielle aitaradan. Eikö sileää rataa olisi lapsenkin helpompi juosta?

Myöhemmin ymmärsin, että kaita tie liittyi oikeaan ja väärään. Ne, jotka juoksivat kaidattua rataa, yrittivät juosta aitoja kolhimatta koko elämänsä matkan. Tärkeintä oli, että juoksi laput silmillä niin kuin oli opetettu, miettimättä itse, mihin oli menossa.

Kun kasvoin miehen mittoihin, minusta tuli oikea kaitajuoksija. Käytin kaiken energiani juoksemalla tehokkaasti minulle määriteltyä rataa koskematta aitoihin. Ongelmana vain oli se, että mitä paremmaksi juoksijaksi opin, sitä korkeammiksi aidat edessäni kasvoivat.

Muistan hyvin viimeisen kaitajuoksukilpailun. Loppukilpailussa aidat ulottuivat jo lähes taivaaseen asti. Startista lähdin vimmatusti jahtaamaan voittoa. Vasta viimeisen aidan kohdalla voimani ehtyivät ja lyyhistyin maahan.

Heräsin psykiatrin vastaanotolla. Hän kysyi ammattiani. Vastasin olevani kaitajuoksija. Psykiatri katsoi minua lempeästi: ”Oletko aina halunnut olla kaitajuoksija?” ”En tosiaankaan”, vastasin. ”Kuka ne aidat sinun eteesi rakentaa?” ”Kai minä itse, ei ainakaan Jumala.”

Siitä lähtien olen vaeltanut ilman karttaa ja kompassia.

Jaa tämä artikkeli: