Reppukyydissä. Sanna Ilkka Helsingistä toi kummipoikansa Kampin kappelia ja sen väkeä katsomaan. Puolivuotias espoolaisherra Konsta Nylander ottaa aulassa kontaktia sosiaaliohjaaja Robert Willadseniin, ja sosiaalityöntekijä Marja Koskenalho seuraa tilanteen kehittymistä.

Kaksi vuotta kappelilla

Marja Koskenalho on tehnyt sosiaalityötä Kampin kappelilla kaksi vuotta. Siellä autetaan ennen kuin asiat menevät solmuun.

• 09.06.2014 13:15
• Pälvi Ahoinpelto,
• Esko Jämsä

Sosiaalityöntekijä Marja Koskenalho on työskennellyt Kampin kappelilla toukokuusta 2012. Kappeli avattiin kesäkuun alussa kaksi vuotta sitten. Koskenalho on edelleen innostunut ja näkee työn merkittävänä.

Sanaton viestintä. Eettinen herkkyys. Arvostava kohtaaminen. Siinä asioita, joista kappelin työntekijät puhuvat paljon. Täällä muotoillaan uudenlaista työkonseptia.

Kampin kappelille voi tulla muina miehinä. Ei tarvitse tulla sosiaalityön asiakkaana vaan voi tulla tavallisena ihmisenä, katselemaan kappelin innovatiivista arkkitehtuuria, sen kuusipuista pintaa ja sisäseinien kaarevia tervaleppälankkuja. Erityisesti miesten kanssa juttu lähtee usein liikkeelle rakentamisratkaisuista. Ehkä tästä syystä kappelilla on runsaasti keskusteluja miesten kanssa.

Istahtaminen kappelissa taas auttaa monia rauhoittumaan ja keräämään rohkeutta vaikka keskustelun aloittamiseen.

– On tapana sanoa, että aikuisten ihmisten pitää itse hakea apua, mutta aina se ei toimi niin, Marja Koskenalho sanoo.

– Joskus tulija jää istumaan aulaan eikä saa pyydetyksi apua, vaikka sitä toivoisi. Olemme opetelleet lempeänluontevaa tapaa lähestyä.

– Joku voi käydä täällä puoli vuotta sanomatta sanaakaan. Sitten tulee päivä, jolloin hän haluaa kertoa kaiken, mikä painaa, Koskenalho sanoo.

Viime jouluna tuli hiljainen ihminen ja sanoi Koskenalholle: ”Kiitos, kun olet siinä ja hymyilet. Siksi jaksan elää.” Sille, jolla ei ole ketään muuta, kappelin työntekijä voi olla tärkeä.

Kappelilla käy paljon itkeviä ihmisiä. Heiltä mennään kysymään, voinko auttaa. Joskus tulijan olemuksessa on jotain eksynyttä, minkä harjaantunut katse tunnistaa. Kappelille tulee vammaisia ja sairaita, joiden huomioon ottaminen on tärkeää. Monella on taloudellisia huolia. On asunnottomia, joille yritetään etsiä asuntoa tai tilapäismajoitusta. On päihde- ja mielenterveysongelmaisia.

– Kappelissa näkee, että Helsingin mielenterveyspalvelut ovat riittämättömät, Marja Koskenalho sanoo.

Ulkoisesti hyväosaiset tulevat katsomaan arkkitehtuuria tai hiljentymään. Usein kappelin kauneus herättää heidät miettimään elämäänsä, ja kappelissa voi kertoa elämäntarinansa. Tarina voi alkaa sota-ajasta tai vaikeasta lapsuudesta, traumaattisista kokemuksista.

– Sitä pärjää, kun on menevä ja reipas. Kun jotain tulee vastaan, on hyvä, että on kappeli, Koskenalho summaa. – Suomessa on kapeat kriisi- ja päivystyspalvelut.

Kappelissa ovat saaneet apua muutamat sen entiset vastustajatkin.

Ampiaispesä. Kylpytynnyri. Kebab-varras. Nooan arkki. Kun Narinkkatorilla sijaitsevan puisen kappelin pyöreä muoto alkoi hahmottua, kekseliäs kansa antoi sille monta lempinimeä.

Narinkkatorin läpi kulkevat päivittäin tuhannet. On työhön rientäviä, ostoksille tulleita ja hengailijoita. Se on yksi Suomen vilkkaimmista paikoista. Tämän ovat havainneet erilaiset myyjät, sillä torilla on usein markkinointitempauksia: kojut pystytetään, liput liehuvat ja musiikki pauhaa.

Sisällä kappelissa ulkopuolinen maailma katoaa. On valo ja hiljaisuus, omat ajatukset ja sydämenlyönti. Äänimaisemaan kuuluvat niin jalan raapaisu kuin takarivillä istuvan äänettömäksi tarkoitettu kuiskauskin kaikuisassa tilassa. Merkillinen, hidas tunnelma. Kuin pääsisi syliin tai palaisi kohtuun.

Marja Koskenalholle on tärkeää, että vanhempia tuetaan kasvatustyössä. Kappelin pihalla onkin kesäisin kahvilapöytiä aikuisille juttuhetkeä varten ja niiden lomassa leluja lapsille. Myös erityisiä leikkipäiviä järjestetään.

Leikkipäivinä täällä vierailevat lapsiryhmätkin, mutta enimmäkseen käyvät vanhemmat lastensa kanssa. Isovanhempien kanssa syntyy mummo- ja vaarikeskusteluja.

– Olen itse 60-vuotias mummo, Koskenalho hymyilee.

Kappelille tulevat myös Kampin nuoret. Usein ihan hiljaisuuden vuoksi, mutta myös, jos heille on sattunut pahasti.

– Silloin unohdetaan työajan loppumiset ja istutaan niin kauan, että asiat on puhuttu selväksi, Koskenalho kertoo.

Kampissa kokoontuvista nuorista monilla on raskas tausta. Voi olla koulukiusaamista tai väkivaltaa. Kamppiin tullaan pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin, ja ryhmä on varsin monikulttuurinen. Kampissa on lupa olla erilainen. Myös lähipoliisi, Walkers ja seurakuntien erityisnuorisotyön keskus Snellu tuntevat joukon. Kappeli tekee yhteistyötä heidän kanssaan.

Keskustelut Kampin kappelilla käydään aulassa, avoimessa tilassa. Ei ole työhuoneita eikä liikennevaloja. Miten tämä voi toimia?

– Ensin se tuntui aivan mahdottomalta, kun oli tottunut salassapitoon ja tapaamishuoneisiin. Ihme oli se, että avoin tila synnyttääkin avoimuutta. Se tukee sitä, että ihminen kohtaa ihmisen, Marja Koskenalho kertoo.

Se on paljon sanottu tältä pitkän linjan ammattilaiselta, entiseltä Espoon sosiaalitoimen johtavalta aikuissosiaalityöntekijältä. Hänen mukaansa ihmisten kohtaaminen ei toteutuisi samalla tavoin, jos oltaisiin toimistossa. Rakenteet tekisivät sen, että toinen on työntekijä ja toinen asiakas.

– Dialogisuus ja vastavuoroisuus toteutuu näin. Virastossakin tehdään hyvää työtä, mutta me olemme niin kuin kadulla, tasavertaisina, Koskenalho kuvaa.

Tällainen työtapa ei sovi kaikille. Osa työntekijöistä onkin vaihtunut.

Kahvilla auringossa. Leipzigilaiset Mirijam (vas.), Anika ja Merle siemaisivat mukillisen kahvia Kampin kappelin edustalla yhdessä sosiaalityöntekijä Marja Koskenalhon kanssa.

Kun kokemuksen kautta alettiin tietää, mistä on kysymys, osattiin hakea töihin tietynlaisia ihmisiä. Tarvitaan niitä, jotka ovat valmiita olemaan aina esillä, ilman omia työhuoneita ja taukotiloja, ilman omaa fyysistä tai henkistä tilaa, aina valmiina vastaanottamaan jokaisen, joka tulee ovesta.

– Tässä ei pysty valmistautumaan, kun ei yhtään tiedä, mitä eteen tulee, Koskenalho sanoo.

Ammattitaidon ja motivaation täytyy olla kova.

– Tämä ei käy semmoiselle, jolla pitää olla asiakirjat kunnossa ja protokollan mukainen kysymyspatteristo edessä. Eikä tätä voi tehdä vetäytyvällä työotteella. Olemme läsnä tässä ja nyt, valmiina kaikkeen.

Työajat kappelilla ovat inhimilliset, vaikka paikka on avoinna aamusta iltaan. Vaativuutta lisää vuorotyö.

Kampin kappelin aulassa seisoo sosiaaliohjaaja Sanna. Hän katsoo tulijaa silmiin ja tervehtii ystävällisesti nyökkäämällä.

– Tervetuloa Kappeliin!

Näin täällä tervehditään. Jos tulija haluaa, vaihdetaan muutama sana. Tavoitteena on viestiä, että juuri sinä olet arvokas.

Jutuntekoperjantaina aamulla sosiaalityöntekijä Kerttu ja suntio Katja nostavat kappelin ulko-oven viereen Narinkkatorille pari pöytäryhmää. Pöydät kutsuvat istujia jo ennen kuin kahvitus alkaa. Torilla kelluvat keltaiset ilmapallokimput, ja keltainen firma mainostaa toimintaansa. Viereisellä Lasipalatsin aukiolla seisovat EU-vaalikojut.

Toimistohuoneessa kirkon lähityöntekijä Tuula naputtaa tänäiset kappelin Facebook- ja Twitter-päivitykset. Viikon teemana on luonnon monimuotoisuus. Kuvat on valinnut pappi Nanna. Päivityksistä tykätään ja niitä jaetaan hyvin.

Ennen yhdeksää on kappelilla hiljaista, mutta sitten vilkastuu. Suomalaisia ja ulkomaalaisia, naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Yksi koululuokkakin.

Japanilainen seurue silittelee kappelin ulkoseinää. Otetaan valokuvia. Kappelissa he sytyttävät tuohukset ja istuvat hetken liikkumatta kukin omalla penkillään, pää painuksissa.

– Mistä tonne pönttöön pääsee? kysyy mies aulaan tullessaan.

– Thank you. Very interesting temple, sanoo nuoripari lähtiessään.

Aulassa on meneillään kaksi keskustelua. Sosiaalityöntekijä Kerttu keskustelee naisen kanssa huopasermin takana, diakoni Anne miehen kanssa pöydän ääressä. Puhe sulautuu äänimaisemaan.

Kappelissa vieraillut amerikkalaismies tutkii seinää. Sitten hän kiinnostuu hyllyn 36 erikielisestä Raamatusta. Hyllyllä on myös suomenkielisiä esitteitä AA-kerhosta, kaupungin aluetyöstä, turvakodista, vieraskielisistä seurakunnista, kriisipäivystyksestä ja Urkukesästä. Aina joku niitä tarvitsee.

Osa tulijoista menee kappeliin tutun oloisesti, monia pitää opastaa. Joku ottaa kappelin esitteen telineen 12 kielen valikoimasta.

– Todella hyvää puuta, sanoo tuikkivasilmäinen mies kappelista tullessaan. Hän pysähtyy rouvan kanssa hörppäämään mukillisen kahvia.

Puolelta päivin tulivat päivävuorolaiset, sosiaalityöntekijä Marja ja sosiaaliohjaaja Robert. Päivällä kappelissa on vilkkainta.

Helsingin sosiaalivirasto ja Kirkko Helsingissä työskentelevät kappelilla kumppanuusperiaatteella, kuin poski poskella. Tämä lienee Suomessa ainoita paikkoja, jossa yhteistyö on viety yhteisiin tiloihin asti. Miltä tämä sosiaalityöntekijästä tuntuu?

– Olen oppinut tosi paljon. Olen oppinut kokonaisen ihmisen kohtaamisen, sen, ettei kohdata vain tässä yhdessä asiassa ja muut ei kuulu meille, Marja Koskenalho sanoo.

Rauhaa ja lempeää valoa. Tunnelma Kampin kappelin sisällä poikkeaa ympäröivän Narinkkatorin kiireisestä riennosta. Kappelisalissa aika pysähtyy ja ajatukset ottavat hitaamman rytmin. Hetken tauko vaikka kesken päivän tekee ihmiselle hyvää.

– Aikuissosiaalityössä voi mennä niin, että meille kuuluu vain taloudellinen tuki. Kappelilla meille kuuluvat kaikki ihmisen asiat. Ja kun kirkon työntekijät ovat mukana, myös hengellinen puoli.

– Kappelin sosiaalityöntekijänä kohtaan myös sen hengellisen, vaikken teekään kirkon työtä. Ihmisen osa ja elämän merkitys ovat isoja asioita, mutta niitäkin on mahdollista käsitellä.

Koskenalhon mukaan virastolle tulija olettaa jo lähtökohtaisesti, ettei voi puhua, mihin minä uskon ja minkä varassa jaksan elää.

– Elämän merkitys on välillä hiuskarvan varassa. Kappeli on paikka, jossa saa puhua juuri silloin, kun on hätä ja kun on ihan loppu.

Kappelilla ei ole antaa rahaa, mutta yllättävän tärkeää on keskusteluapu ja tuki, se, että tulee nähdyksi ja kuulluksi. Palveluohjausta tietysti saa myös, ja hyviä neuvoja.

Sosiaalipuolen ammattilaiselle yhteistyö kirkon kanssa tarkoittaa sitäkin, että edelleen opetellaan sanojen merkityksen eroa.

Työaikalaskennassa on eroja, ja eri ammattiryhmillä on erilaiset työehtosopimukset. On eri palkat, ja kun sosiaalipuolen ihmiset, suntiot ja vahtimestarit saavat ilta- ja sunnuntailisät, hengellisen työn tekijät eivät saa. Erilaiset sopimukset on tehty näkyviksi. Kappelissa tehdään samaa työtä, mutta eri työajoilla ja palkkauksella.

Moniammatillisuus nähdään rikkautena samoin kuin työntekijöiden eri-ikäisyys. Ja kun kävijällä on erityisen vaikeita asioita, kaupungin ja kirkon työntekijä voivat paneutua hänen asioihinsa parina.

– Me voimme kannatella tulijaa niin kauan, että hän pääsee palveluun. Ei vain anneta esitettä käteen vaan otetaan selvää, onko palvelukonsepti muuttunut tai jono pitkä. Ei panna ketään ambulanssilla Auroraan, jos hänet siellä arvioidaan pyöröovesta ulos, Koskenalho kuvaa.

Kun Kampin kappeli aloitti toimintansa, sitä ympäröi mediamylläkkä. Kappelia ja sen konseptia fanitettiin ja sitä vastustettiin. Ovatko laineet laantuneet?

– Kappeli ei ole onnela, Marja Koskenalho sanoo.

– Olemme olleet toistuvasti kaupungin puolelta arviointi- ja selvitystilassa. Työtämme arvioidaan koko ajan ja yt-kokouksia on tämän tästä.

Alussa kappeli oli hanke, ja sen jälkeen on kaiken aikaa kerätty tietoa sen toiminnasta. Koskenalho suree, jos kappelin sosiaalityötä murennetaan. Hän katsoo, että Helsingillä on liian vähän henkilöstöä sosiaalityössä.

Kampin kappelin tekemää matalan kynnyksen työtä Koskenalho pitää tuiki tärkeänä.

– Kappeli on sosiaalista pääomaa ja vahvistaa sosiaalista turvallisuutta. Se tarvitsee puolustajia.