Kaksikielisyyden puolesta
Kaksikielinen historia on rikastuttanut espoolaisten yhteisöä ja tuonut siihen oman dynamiikkansa. Maahanmuuton myötä kielivalikoima on laajentunut yli sataan kieleen, mutta kansalliskieltemme yhteiselo Espoossa muodostaa kulttuurisen perustan.
Espoon kaltaisten ja myös käytännössä toimivien kaksikielisten kuntien esimerkki ei valitettavasti kelpaa kaikille. Keskustelu ruotsin kielen asemasta Suomessa saa aika ajoin ahdasmielisen sävyn. Kielellinen suvaitsemattomuus pulpahtelee aika ajoin pintaan.
Jos olisin ruotsinkielinen, pitäisin määritelmää finlandssvensk hiukan huonona luonnehdintana. Kysehän ei ole Suomen ruotsalaisista. Kyse on Suomen ruotsinkielisistä. Käsite ruokkii virheellisesti mielikuvaa kielellisestä vähemmistöstä ikään kuin vähemmän suomalaisena. Tästähän ei ole kysymys.
Espoonkin sankarihaudoissa makaavat rinta rinnan Erikssonit, Virtaset, Mattsonit ja Mäkiset. Vihollisen luoti tai sirpale ei kysellyt, mitä kieltä kukin puhui.
Globalisaatio muuttaa vääjäämättä suomalaista katukuvaa. Sitä ei voi välttää, eikä sitä pidä pelätä. Mitään ”puhdasta” suomalaista kulttuuria ei ole olemassa Gallen-Kallelan taulujen kuva-aiheita lukuun ottamatta. Kaikki me olemme sekoitus jostakin.
En osaa kuvitella, mitä Suomi olisi ilman historiallista sidettä ruotsalaisuuteen ja ruotsin kieleen. Vaikutteet modernista Ruotsista viime vuosikymmeninä ovat olleet keskeinen sysäys oman yhteiskuntamme kehitykselle.
Toimiva kaksikielisyys tulee nähdä perusoikeuskysymyksenä ja voimavarana monikulttuurisuuden hallinnassa. Se avartaa maailmankuvan ja on kansainvälisesti suuri etu. Kaksikielisyyden määräämää perusidentiteettiämme täydentää monikulttuurisuuden tuoma lisä. Vääjäämätöntä kehitystä ei pelkotiloja lietsomalla pidä yrittää paeta.
Aitoja suomenkielisyyden ja ruotsinkielisyyden välillä tulisi madaltaa. Ehkä voitaisiin kokeilla kaksikielisiä kouluja nykyisen erottelun sijaan.
Tuomas Aho
Kirjoittaja on asianajaja, joka asuu Espoon Olarissa.
taho.kirjoitus@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: