Kalevalan kimppuun

• 22.05.2009 21:19
• Ansu Kivekäs varhaiskasvatuksen erityisopettaja

Suomen kansalliseepos täyttää tänä vuonna 160 vuotta. Kuinka moni on lukenut sen? En minä ainakaan. Pieniä pätkiä sieltä täältä ja lapsille suunnatun version joskus kauan sitten.

Entä kuinka moni on kouluaikoinaan osallistunut Kalevalanpäivän juhlintaan? Juhlaan, jossa kansallispukuiset opettajat ja tanhuavat lapset karkeloivat. Kantelekin on kepeästi helkkynyt. Moni muukin kuin minä. Olipa kerran kaunis kansallispuku oikein varta vasten lainassa. Juhlat olivat kuitenkin mielestäni kouluvuoden tylsimmästä päästä.

Kalevalan runot ovat kooste Elias Lönnrotin valtavasta keruutyöstä, jonka hän on ilmeisesti järjestellyt hieman mukaillen loogiseen asuun. Kansallispuku on puolestaan juhla-asu, jonka loivat suomalaiset naisjärjestöt vasta 1800-luvun loppupuolella kansallisromantiikan hengessä. Se muistuttaa vain hieman sen ajan kansanvaatteita, loput on lainattu 1700- ja 1800- lukujen muodista, kertoo Wikipedia. Ja äh, nyt se väittää, ettei kantelekaan ole ollut pelkästään suomalaisten soitin. Että mitä juhlimista tähän suomalaisen kulttuurin merkkipäivään oikein jää?

Ilmiselvästi aika paljon. Kiitos ainakin osittain niiden tylsien koulussa vietettyjen juhlien, Kalevala on perusteellisesti suomalaisten luissa ja ytimissä, vaikka kirja olisikin jäänyt lukematta. Taruston hahmot ovat meille ihan tuttuja, päivittäistä perussanastoa ja sielunmaisemaa. Gallen-Kallelan maalaamien Väinämöisten näköisiä risupartoja soittaa joka toisessa hevibändissä. Kalevalakorut koristavat etenkin meidän kansankynttilöiden kauloja, korvia, ranteita ja rinnuksia. Väinämöisen palttoonappeja saa kaupan hyllyltä, vakuutuksen pelottavasta Pohjolasta ja rahaa Sammosta.

Odotan innolla Jari Halosen tulevaa Kalevala-elokuvaa. Ehkä viimeistään sen jälkeen käyn Kalevalan kimppuun. Ohjaajan edellinen pitkä elokuva Aleksis Kiven elämä oli sellainen innostava luovien ratkaisujen runsaudensarvi, että se sai minut viimeinkin tarttumaan kirjaan, joka Kalevalan lailla oli aina tuntunut pakkopullalta. Luin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Se olikin sitten niin hyvä, että lopuksi piti ihan itkeä.