Isän muisto. Jatkosodassa isänsä menettäneellä Mirjami Niinimäellä on edelleen tallessa isän sotareppu.
Kallein uhri
Sotaorvot avustavat seurakunnan jumalanpalveluksessa Munkkivuoressa.
Teksti Tommi Sarlin
Kuva Esko Jämsä
Mirjami Niinimäen, 72, äiti ja isä myöhästyivät omista vihkiäisistään 22.6.1941, mikä ei tietysti ollut kovin tahdikasta. Syy oli kuitenkin painava, sillä he kuuntelivat radiosta uutisia, joissa kerrottiin Hitlerin aloittaneen suurhyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan.
Vänrikkinä palvelleelle isälle tämä tarkoitti, että hänen ”häämatkansa” suuntautuikin pataljoonan mukana Aunukseen. Kesällä 1943 Mirjami Niinimäen äiti sai viestin, jossa kerrottiin isän kuolleen tapaturmaisesti. Adjutanttina ja valistusupseerina toiminut isä oli pudonnut ratsastaessaan hevosen selästä ja menehtynyt.
Äiti suri, mutta ei juuri puhunut isästä Mirjamille. Lapsen mielikuvissa isä oli sankari. Niinimäki oppi tuntemaan isäänsä oikeastaan vasta äidin kuoltua.
– Äitikään ei tuntenut isääni kovin hyvin, sillä he olivat tunteneet vain puoli vuotta ennen häitä. Siinä mielessä heidän suhteensa oli tyypillinen sota-ajan liitto, Niinimäki miettii.
Äidin perintönä jäi kuitenkin noin 1 200 kirjettä, joissa piirtyy kuva huumorintajuisesta ja huolehtivaisesta aviomiehestä ja isästä.
Isää Mirjami Niinimäki ei muista varsinaisesti kaivanneensa, koska hänellä ei sellaista ole koskaan ollut. Isähahmoja löytyi äidin suvusta ja Keuruun pieneltä kylältä, jonne äiti ja Mirjami olivat muuttaneet isän kaatumisen jälkeen Lappeenrannasta. Äiti toimi sairaalassa ylihoitajana ja järjesti apua paikkakunnalla heikoimmassa asemassa oleville.
– Kylällä arvostettiin äitiäni, joka oli hyvin aktiivinen ja iloinen ihminen. En muista, että meitä olisi koskaan syrjitty, Niinimäki sanoo.
Mirjami ja muut lapset pelkäsivät rauhan tultua sotaa. Jos taivaalla lensi lentokoneita, tai he näkivät sotilaspukuisia miehiä, monet piiloutuivat vaistomaisesti.
– En tiedä, kumpi oli pahempi. Menettää isänsä, tai saada hänet takaisin fyysisesti ja psyykkisesti raunioituneena. Keuruulla sodankäyneet miehet tosin kerääntyivät kertomaan toisilleen sotajuttuja, mikä saattoi auttaa. Muistaakseni he olivat selvin päin, Niinimäki sanoo.
Surullista on, että sotaorpoja tulee jatkuvasti lisää. Saksan opettajana elämäntyönsä Lauttasaaressa tehnyt Niinimäki uskoo, että kulttuurien välinen vuorovaikutus on avain kestävään rauhaan.
– On vaarallista eristää esimerkiksi Venäjää. Ihmisten on saatava nähdä, miten muualla eletään.
Täysiorvoksi jääneen Aatos Mesilän, 75, isä kaatui syntymäpäivänään jatkosodan ensimmäisissä taisteluissa Tyrjällä. Mesilän isoveli kuoli samana vuonna sydänsairauteen, jota ei sotaoloissa hoidettu kunnolla. Perhe asui tuolloin Rautjärvellä.
Ilmavalvontalottana palvellut äiti puolestaan menehtyi 1944 Rautjärvellä. Perheestä jäivät jäljelle Aatos ja hänen kahdeksan vuotta vanhempi siskonsa. Omakin henki oli löyhässä, kun venäläiset lentokoneet ampuivat konekivääreillä metsään piiloutunutta Aatosta ja muuta sukua kohti.
Mesilä pääsi aluksi tätinsä hoitoon. Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjesti Mesilälle sodan jälkeen paikan Sveitsin Trogenissa sijaitsevaan Pestalozzi-kylään. Kylään sijoitettiin orvoksi jääneitä lapsia eri puolilta Eurooppaa.
Mesilä kävi koulunsa hyvin kansainvälisessä seurassa. Suomalaiset asuivat Jukola-nimisessä alppitalossa, jossa yhteinen kieli oli saksa.
– Se oli hyvä kasvupaikka. Opin useita kieliä, joista on myöhemmin ollut paljon hyötyä. Aineellisesti olot olivat yltäkylläiset verrattuna sodan rikkomaan Suomeen.
Kotimaahan Mesilä palasi 20-vuotiaana tavoitteenaan päästä tekniseen opistoon. Opintohaaveet kuitenkin jäivät.
– En saanut minkäänlaisia neuvoja siihen, miten täällä pääsisi opiskelemaan tai saisi siihen avustusta.
Myöhemmin Mesilä opiskeli työn ohessa kauppaopistossa ja eteni muun muassa myyntipäälliköksi.
Sotaorvoilla on näkyvä rooli Kaatuneitten muistopäivänä Munkkivuoren kirkossa pidettävässä messussa. Messussa avustaa sotaorpojen Sirpaleet-kuoro, joka asettuu messun lopussa kunniakujaan kirkon keskikäytävälle.
Kirkossa siunataan kukkaseppeleet, jotka viedään laskettavaksi Hietaniemen hautausmaan Sankariristille ja Sotaorpopaadelle. Kukkaseppeleet kuljetetaan kunniakujan läpi kuoron solistin Arvo Isohannin laulaessa Veteraanin iltahuutoa yhdessä kuoron kanssa.
Munkkivuoren kirkossa, Raumantie 3, pidetään messu Kaatuneitten muistopäivänä 18.5. kello 11 alkaen. Seppeleet lasketaan Hietaniemen sankarihaudalla kello 13:n jälkeen.
Jaa tämä artikkeli: