Karhun kansa
Karhulla on aina ollut erityinen merkitys suomalaisille. Nyt karhuun uskovat haluavat virallisen uskonnon aseman.
Teksti Tuija Pyhäranta
Kuva Benjam Pöntinen / Kuvaliiteri
Otso, kontio, vihtahousu, lehmänpelko, nalle, mettänäijä ja tapio. Karhulle tunnetaan yli 200 suomen- tai karjalankielistä kutsumanimeä.
Syy monipuoliseen nimistöön on karhun historiallisessa asemassa. Karhu oli suomalaisille ennen kristinuskon tuloa ja pitkään sen jälkeen pyhä hahmo, tabu. Karhun laajasta esiintyvyydestä huolimatta Suomesta ei ole löydetty yhtään sitä esittävää kalliomaalausta. Jo karhun nimen mainitseminen oli ennen kielletty. Uskottiin, että jos karhu olisi kuullut oikean nimensä, se olisi suuttunut.
Vihaista karhua on syytäkin pelätä. Luonnonvarainen uroskarhu saattaa painaa jopa 300 kiloa, mutta suuri koko ei estä sitä juoksemasta 60 kilometrin tuntivauhtia tai kiipeämästä tarvittaessa ketterästi puuhun. Tämän kaiken se tekee lähes äänettömästi.
Kahdella jalalla seistessään tai nyljettynä karhu muistuttaa ihmistä, ja karhun takatassun jättämä jälki on samankaltainen kuin ihmisjalan. Citius, altius, fortius. Karhu on vähän niin kuin ihminen, mutta juoksee nopeammin, kiipeää korkeammalle ja lyö kovempaa.
Ylivoimaisuus selittää ainakin osittain karhun keskeistä asemaa muinaisten suomalaisten mytologiassa.
– Karhua on tuskin pidetty jumalana, mutta se on ollut metsän voimakkain eläin, jonka voimaan suomalaiset ovat halunneet samaistua, kertoo suomalais-ugrilaista kansanuskoa tutkinut dosentti Risto Pulkkinen.
Ennen kristinuskon tuloa suomalaiset pitivät karhua kantaisänään, joka oli syntynyt taivaassa, mutta maan päällä seikkaillessaan yhtynyt kantaäidin kanssa. Kouko, eräs karhun nimistä, tarkoittaa kirjaimellisesti esi-isää.
Karhu oli metsän kuningas, mutta myös taivaan Otava. Sen elämänpiiri kattoi kaikki ulottuvuudet. Karhun syntytarina kerrotaan länsisuomalaisessa runossa:
Mis on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty?
Tuoll on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty:
luona kuun, tykönä päivän,
otavaisen olkapäillä.
Sielt on maahan laskettuna
kultaisessa kätkyessä,
vitjoissa hopeisissa.
Paitsi jumalallista alkuperää oleva esi-isä, karhu oli vaarallinen petoeläin. Siksi sitä myös metsästettiin, tosin vain tarkkojen rituaalisten sääntöjen mukaisesti.
– Karhua ei tapettu, vaan se kaadettiin ikään kuin taistelussa kunniakkaan soturin tavoin, Pulkkinen kertoo.
Karhut kaadettiin kevättalvella niiden ollessa vielä talviunillaan. Ennen pesälle lähtöä kaatajien tuli elää selibaatissa, peseytyä tarkasti ja pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Nukkuvaa karhua ei saanut tappaa pesäänsä, vaan se piti herättää ensin herätyslaululla.
Kaksi kertaa vuodessa karhua kunnioitettiin erityisillä juhlamenoilla. Kevättalvella järjestettiin peijaiset kaadetun karhun kunniaksi ja kesällä vietettiin karhunpäivää.
– Peijaisissa saatiin osa karhun voimasta itselle. Sen avulla pärjättiin paremmin olemassaolon taistelussa.
Peijaisissa näyteltiin uudestaan karhun ja kantaäidin häät. Ne olivat myös syömä- ja juomajuhla, jossa metsästäjät söivät karhun pään ja sen kallosta juotiin olutta. Hampaat jaettiin kaatajien kesken.
Juhlan huipennukseksi karhun kallo ripustettiin mäntyyn, ja loput luista haudattiin anatomisesti oikeaoppiseen järjestykseen puun juurelle. Tämän oli tarkoitus mahdollistaa karhun palaaminen taivaalliseen alkukotiinsa ja uudelleensyntyminen ja siten taata pyyntionni jatkossakin.
Kaikkia juhlinta ei miellyttänyt. Karhupeijaiset olivat suomalaisen pakanallisuuden näkyvin ilmaus ja siten kirkon näkökulmasta erityisen paheksuttavia.
– Karhumytologia oli totemistista ja ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, Pulkkinen sanoo.
Hän kertoo, että vielä 1600-luvun alussa pienen keskisuomalaisen paikkakunnan kirkkoherra soitti kirkonkelloja kyläläisten palatessa karhumetsältä. Vuosisadan kuluessa ja puhdasoppisuuden vaatimusten kasvaessa yhteiselo kuitenkin loppui.
Kirkko alkoi pelätä karhun kamppailevan seurakuntalaisten sieluista itsensä Kristuksen kanssa. Papit saarnasivat karhumenoja vastaan, ja Margareta neitsyen päivä siirrettiin Suomessa ja Baltian maissa vietettäväksi viikkoa aikaisemmin kuin muualla, karhunpäivänä. Heinäkuussa 1640 Turun piispa Isak Rothovius saarnasi karhunpalvontaa vastaan Turun Akatemian avajaisissa.
– Kun karhu vangitaan, järjestetään pimeässä kestit, juodaan karhun malja pääkallosta, äännellään ja murahdellaan kuten karhu ääntelee. Näin saadaan muka enemmän onnea, Rothovius pilkkasi.
Karhumenoista oli päästävä eroon keinolla millä hyvänsä.
– Kirkon asenne oli ylimielinen, sanoo pappi ja teologian tohtori Pauliina Kainulainen.
Hän on tutkinut suomalais-ugrilaisten kansojen luontosuhdetta teologian näkökulmasta. Kainulaisen mukaan kirkko suhtautui kansanuskoon ja sen pohjana olevaan maailmankatsomukseen tarpeettoman kielteisesti.
– Vanhassa tavassa ymmärtää ihmisen paikka luonnossa oli ekologista viisautta, josta kirkko olisi voinut hyötyä. Nyt meni lapsi pesuveden mukana.
Kirkko piti kansanuskoa kilpailijanaan. Niin syntyi kahden uskonnon ja samalla kristinuskon ja luonnon välinen vastakkainasettelu.
Kainulaisen mielestä näin ei olisi tarvinnut olla. Viimeistään 2000-luvulla kirkko voisi arvioida uudelleen suhdettaan muinaiseen uskomusperinteeseen. Vanha suomalais-ugrilainen luontosuhde voisi kehystää kristillistä teologiaa.
– En ole kiinnostunut entisajan jumaluuksista, ne pysykööt historiankirjoissa. Mutta perinteeseen liittyy myös hyvää kuten syvä yhteenkuuluvuus eläinten ja puiden kanssa sekä ajatus kohtuullisuudesta, Kainulainen sanoo.
Osalle suomalaisista karhu on edelleen pyhä eläin.
– Haluamme pitää hengissä esi-isien maailmankuvaa ja kunnioittaa sitä asemaa, joka karhulla on muinoin ollut, sanoo suomenuskoinen Tuula Muukka.
Suomenuskoiset pyrkivät jatkamaan ennen kristinuskon tuloa vallinneita uskomuksia ja perinteitä. Lähteinä käytetään esimerkiksi kansanrunousarkistoa ja mallia otetaan sukulaiskansoilta kuten virolaisilta. Muukan mukaan monet paikalliset uskomukset ovat säilyneet näihin päiviin asti suullisena perimätietona.
Karhulla on liikkeessä keskeinen asema, aivan kuten sillä oli muinaisten suomalaisten parissa. Kun suomenuskoiset perustivat kaksi vuotta sitten oman yhdistyksen, tuli nimeksi Karhun kansa.
– Se tuntui osuvimmalta. Suomalaisiahan sanotaan myös usein jörriköiksi ja kieltämme murahteluksi.
Yhdistys perustettiin, sillä suomenuskoiset haluavat virallisen uskonnollisen yhdyskunnan aseman. Opetushallituksen asettama asiantuntijalautakunta hylkäsi ensimmäisen hakemuksen tämän vuoden alussa, mutta keväällä Karhun kansa jätti uuden, korjatun version. Virallistamisen tavoitteena on vähentää ennakkoluuloja.
Kaikki suomenuskoiset eivät tosin halunneet olla mukana hankkeessa.
– Jouduimme hakemusta varten määrittelemään itseämme ja uskoamme tarkemmin. Kaikki eivät halua kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja joku voi kokea, että juuri minun tapani uskoa ei tule kuulluksi.
Muukalle keskeinen osa uskoa on luonnon pyhyyden tunnustaminen ja sen kunnioittaminen. Karhulla on oma erityisasemansa.
– Karhun henki merkitsee voimaa. Siltä voin pyytää apua samaan tapaan kuin kristitty rukoilee sitä Jumalalta tai muslimi Allahilta.
– Karhu symboloi minulle myös viisautta. Omassa elämässäni se näkyy niin, että pyrin mesikämmenmäiseen rauhallisuuteen, kun on tehtävä isoja päätöksiä.
Muukka uskoo karhun olevan luojahenki, mutta ei tulkitse myyttiä taivaassa syntyneestä ja kantaäidin kanssa yhtyneestä karhusta kirjaimellisesti. Päivittäistä suhdettaan karhuun hän kuvailee arkiseksi.
– Suhtautumistapani on kaukaa ihaileva. Vaikka pyritäänkin rakentamaan vanhan pohjalle, uskoa pitää päivittää nykypäivään. Ei kaikkea voi tehdä samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten on tehty.
Esimerkiksi karhumetsälle Muukka ei lähtisi. Peijaisia ei vietetä vanhaan malliin edes suomenuskoisten parissa.
– En keräile karhun hampaita kaulakoruksi, Muukka nauraa.
Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus arvioi Suomen karhukannaksi 1 560–1 680 yksilöä. Karhu on tiukasti suojeltu laji, jonka metsästystä säädellään EU:n luontodirektiivillä.
Aina näin ei ole ollut. Samaan aikaan, kun kirkko saarnasi peijaisia vastaan, karhua kohtasi toisenlainen ahdinko. Vuonna 1442 voimaan tullut maanlaki määräsi, että ”karhun, sudhen ia ketun mahta iocainen caikis paikois wapadhesti tappa”, ja vuonna 1647 metsästäjiä alettiin kannustaa tapporahan avulla. Suurimman palkkion sai karhusta. 1800-luvun lopun petovihassa kanta metsästettiin lähes loppuun.
– Suomessa yritettiin tehdä kymmeniä karhuja kaataneista miehistä sankareita ja rakentaa topeliaanisessa hengessä karhunkaatajan myyttiä vanhojen karhumyyttien vastapainoksi, Risto Pulkkinen sanoo.
– Tällainen ei kuitenkaan mennyt kansalle läpi.
Karhumytologiasta on jäljellä korkeintaan jäänteitä, mutta kunnioitus karhua kohtaan on säilynyt.
– Karhuun liittyy mielikuva luotettavuudesta ja voimasta, Pulkkinen sanoo.
Tämän mielikuvan avulla on myyty niin vakuutuksia, olutta kuin urheiluvaatteitakin. Kun 1930-luvulla suunniteltiin Suomen suurvaakunaa, piirrettiin siihen kaksi karhua kannattelemaan tuttua leijonaa.
Mielikuvan tunnistaa myös Kontiolahden karhumailla asuva Pauliina Kainulainen.
– Pohjois-Karjalassa suurin osa ihmisistä suhtautuu karhuun lämpimästi. Sitä arvostetaan ja kunnioitetaan. Vaikka karhu voi olla vaarallinenkin, ei täällä hötkyillä tai kauhistella, Kainulainen kertoo.
Mikä sitten olisi ekoteologin mielestä kristillinen tapa suhtautua karhuun?
– Kristittynä suhtaudun karhuun kunnioittavasti niin kuin muihinkin eläimiin. Ei karhulle tarvitse mielestäni antaa erityisasemaa, vaikka suomalaisuudessa karhulla on pitkä ja hieno kulttuurihistoriallinen paikkansa.
Jaa tämä artikkeli: