Tulen valoa. Tulisirkus Walkea esiintyi tammikuussa Lux Helsinki -tapahtumassa.
Karkuun valosaastetta
Herään sudenhetkenä. On pimeää. Tai siltä tuntuu, vähän aikaa. Verhojen raosta huoneeseen tunkeutuu katulampun valokiila, eikä sisälläkään ole täysin valotonta. Mikroaaltouunin kello näyttää digitaalista aikaa valonumeroin, sähköhammasharjan latauslaitteen pistemäinen vihreä valo loistaa vaimeasti mutta vakaasti.
Kun olin lapsi, maaseudulla oli vielä pimeää. Peltojen takana parin kilometrin päässä loisti kulmakunnan ainoa isompi valonlähde: Risteyksessä oli muutama valopylväs. Oli pimeää, sillä keinovaloja oli vähän. Pimeä ei pelottanut, sillä se oli tuttua.
Enää ei elellä pimeässä, ei ainakaan vauraissa teollisuusmaissa. Valon varjopuolet -kirja tietää kertoa, että jo 1990-luvun lopulla kuudesosa eurooppalaisista asui alueilla, joilla oli niin paljon keinovaloa, ettei ihmisen silmä kehitä tähtien tarkkaan havaitsemiseen tarvittavaa hämäränäköä.
Ja toisaalta taas köyhimmissä maissa luotettavan ja riittävän halvan sähkövalaistuksen puute vaikeuttaa opiskelua, estää liikkumista ja hankaloittaa niin työntekoa kuin virkistäytymistäkin.
Tuttu tarina siis tässäkin: joillain on aivan liikaa ja joillain aivan liian vähän. Keinovalokaan ei jakaannu tasaisesti.
Nuhjuisen ja loskaisen talven keskellä narina liiasta keinovalosta herättää ärtymystä. Täällähän tarvitaan valoa, paljon valoa! Kun ei päästä talviunille, niin keinovalo on ainut mahdollisuus elää ja toimia, koska luonnonvaloa on niin kitsaasti.
Liika on kuitenkin liikaa. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, koska valo tuntuu niin tärkeältä. Pimeyden merkitystä lajeille ja koko ekosysteemille on tutkittu paljon vähemmän kun valon vaikutuksia – yksi syy on se, että luontoa tutkivat biologit ja ekologit ovat päiväaktiivisia. Luonto sen sijaan herää hämärissä, nisäkkäistäkin noin puolet on yöaktiivisia. Pimeyden merkityksessä riittänee pohtimista vähintään yhtä paljon kuin siinä, miten hoitaa valaistus niin, että se olisi sekä tehokas että miellyttävä.
Jos pääkaupunkiseudulla asuva haluaa selkeänä yönä nähdä tähtitaivaan kaikessa loistossaan, voi pimeän perässä joutua matkaamaan kilometritolkulla.
Toiminta- ja tiedotussuunnittelija Anne Liljeström Ursasta kertoo, että Helsingissä parhaat paikat taivaan tarkkailuun ovat etelässä, meren rannoilla, jossa etelän suunnalla on pitkä matka lähimpään kaupunkiin. Espoossa rannikon taivaan pimeyttä häiritsevät saarien rakennusten valot. Nuuksio on ehkä paras paikka taivaan tiirailuun, jos löytää sopivan aukean paikan. Sinne siis, jos valosaaste alkaa ahdistaa.
Jari Lyytimäki & Janne Rinne: Valon varjopuolet.
http://www.blue-marble.de/nightlights/2015
Jaa tämä artikkeli: