Ovatko Painijan ottelukohtaukset kuolemista vai ylösnousemus?
Kärsimysnäytelmä vapaapainikehässä
The Wrestler – Painija on urheiluelokuvan kaapuun puettu elokuva pääsiäisen tapahtumista.
Darren Aronofskyn The Wrestler – Painija -elokuvasta on sanottu, että se ei tuo urheiluelokuvan lajityyppiin mitään uutta, että sen juoni ei yllätä. Kumpikin huomio menee kohteestaan ohi. Painija ei nimittäin ole urheiluelokuva.
Amerikkalainen showpaini on saippuaoopperaa, jossa painijat ovat aina joko hyviä tai pahoja ja ottelut sovittuja. Se on yksi amerikkalaisen viihdeteollisuuden sivuhaaroista tahattoman koomisine käsikirjoituksineen.
Moni amerikkalainen elokuva ennen ja jälkeen Rockyn on kuvannut urheilun maailmaa käyttäen hyväkseen kristillistä symboliikkaa. Aronofsky tekee päinvastoin. The Wrestler – Painija on uskonnollinen elokuva, joka kuvaa pääsiäisen tapahtumia urheiluelokuvan peruskuvaston avulla.
Sovitun ottelun tragedia
Painija kertoo show-painija Randy ”The Ram” Robinsonista. Mickey Rourken mestarillisesti näyttelemän Randyn tähtihetki on ollut voitto pahasta Ayatollahista vuonna 1989. Kaksikymmentä vuotta on kulunut ja elämä on ajanut amerikkalaisen painijasankarin asuntovaunuun.
Vapaa-aikansa Randy viettää hämärässä baarissa. Hän on tutustunut strippari Pamiin, johon yrittää luoda suhdetta huonolla menestyksellä. Sitten manageri ehdottaa uusintaottelua Ayatollahin kanssa. Se voisi olla lippu takaisin menestykseen.
Painijan juoni on, todellakin, ennalta-arvattava. Urheiluelokuvan tradition mukaisesti alkua seuraavat vaikeudet sankarin henkilökohtaisessa elämässä sekä tämän harjoittelu ja ruumiillinen kärsimys, joka huipentuu finaalissa.
Painijassa poikkeuksellista onkin sävy, jolla näitä asioita käsitellään. Showpainiotteluiden kärsimys ei nimittäin ole perinteinen, kahden taistelijan kamppailun sivutuote. Koska ottelut on sovittu etukäteen, painijat ovat enemmänkin kärsimysnäytelmän näyttelijöitä kuin urheilijoita. The Wrestler tuntuu kysyvän, eikö tämä show-painijan nöyrä valmius näytellä osansa loppuun asti ole jotain suurempaa kuin urheilusta tuttu itsensä ja toisen voittaminen. Juuri tapahtumien vääjäämättömyyshän tragedian tekee. Se, että kohtaloaan ei voi paeta.
Randy tietenkin yrittää. Hän kieltäytyy kuulemasta ”velvollisuuden kutsua” lapsen suusta. Hän kieltää kolmasti itsensä, kun fani tunnistaa hänet kaupan lihatiskillä. Mutta lopulta hän ei voi kuin alistua osaansa. Hänen on annettava henkensä. Eikä ole sattumaa, että Randyn ja Ayatollahin ottelu pidetään pitkänä perjantaina.
Ketään ei ivata
Elokuvan alkumetreillä Pam sanoo Randyllä olevan samanlainen tukka kuin Jeesuksella. Randyn seurakunta koostuu yhteiskunnan hyljeksityistä: lapsista, vammaisista, vanhuksista, strippareista, show-painin harrastajista.
Randyn hallitsevin luonteenpiirre on lähimmäisenrakkaus. Randy saarnaa. Hän vetäytyy pukuhuoneen rauhaan mietiskelemään. Vain kerran Randy kohottaa kätensä vihassa, ja se tapahtuu hänen ajaessaan rahanvaihtajat temppelistä.
Kristillisintä Painijassa on kuitenkin se, miten se kuvaa ihmisiä. Showpaini on ilmiönä niin koominen, että luulisi siitä ponnistavan sankaritarinan lipsahtavan melkein itsestään komedian puolelle. Mutta Painija ei lipsahda. Miten Aronofsky sen tekee? Kunnioittamalla kaikkia elokuvan henkilöitä. Elokuva antaa ihmisarvon niin painijoille ja strippareille kuin näiden yleisölle ja asiakkaille.
Onhan se hassua, että aikuiset miehet pelleilevät kehässä trikoot jalassa ja ah niin tosissaan, mutta niinpä Jeesuskin ratsasti Jerusalemiin aasin selässä. Ylevä ja koominen eivät välttämättä sulje toisiaan pois.
Jaa tämä artikkeli: