Votiivilaivat ovat yleisiä rannikkokaupunkien kirkoissa. Merenkävijät lahjoittivat kirkkoihin oman laivansa pienoismalleja, jotta ne toisivat turvaa merelle. Karunan kirkon votiivilaiva on kotoisin Pulkkilasta. Kuva: Markku Haverinen

Karunan kirkossa tuoksuu terva

Kerrotaan, että aatelinen Arvid Horn rakennutti puukirkon, koska hän halusi istua arvonsa mukaisella paikalla.

• 26.07.2016 10:50
• Juho Kankaanpää

Arvid Horn oli rakastunut, itsepintainen ja hyvissä varoissa. Tarinan mukaan 1600-luvulla elänyt upseeri halusi palavasti naimisiin serkkunsa Ingeborg Gyldenärin kanssa. Isä ja kuningas kieltäytyivät antamasta avioliitolle suostumustaan. Siksi susipari pakeni kesäksi kyläläisten paheksuvia katseita Hornin maalaiskartanoon.

Lukuisista maanitteluista huolimatta paikallinen kirkko ei suostunut vihkimiseen. Horn tulistui ja kaappasi papin kartanoonsa. Pappi pyörsi kantansa viikossa.

– Vaikka vihkimys oli laillinen, oma seurakunta ja yhteisö eivät pitäneet kaappaamista suotavana, Seurasaaren opasvartija Anna Merikallio kertoo.

Närkästyneet kyläläiset eivät päästäneet paria istumaan jumalanpalveluksissa eturivin penkeille, vaikka aatelisena Horn olisi ollut oikeutettu paikkaan.

– Penkit jakautuivat hierarkkisesti säädyn mukaan. Lisäksi miehet istuivat etelän ja naiset pohjoisen puolella.

Horn halusi valita paikkansa itse. Hän rakennutti Karunan kirkon vuonna 1686 suurimmaksi osaksi omilla rahoillaan. Tosin silloin Gyldenär oli jo kuollut. Horn nimesi rakennuksen uuden puolisonsa mukaan Sant Maria Elisabetiksi.

Nykyään rakennus tunnetaan Karunan vanhana kirkkona. 1700-luvun lopun remontissa tasakatto muutettiin harjakatoksi, ikkunoita suurennettiin ja ulkoseinät laudoitettiin, mutta muuten rakennus on lähes entisensä.

Tervattu ja haavasta valmistettu paanukatto sekä tukevat mäntyhirret tuovat kirkkoon ominaishajunsa. Anna Merikallion mielestä kirkko tuoksuu viileältä puulta ja tervalta.

– Rakastan myös kirkon kaikua. Tynnyriholvikaaren ja puun ansiosta kaiku on pehmeä.

Alun perin kirkkoa koristivat seinämaalaukset, kunnes seinät kalkittiin 1800-luvulla. Seinissä voi silti havaita punaisen maalin häivähdyksiä.

Huomion varastavat käsivarren muotoiset kynttilänpidikkeet, jotka kurkottelevat keskikäytävälle. Niiden arvellaan kulkeutuneen Karunaan 30-vuotisen sodan sotasaaliina.

1800-luvun lopussa Karunan kylän kirkko muuttui ahtaaksi. Viereen rakennettiin isompi kivikirkko, ja Arvid Hornin itsepintaisuuden todistus oli vuosia tyhjillään. Sitten Muinaistieteellinen toimikunta, nykyinen Museovirasto, kiinnostui kirkosta.

– Karunan kirkko ei eroa arkkitehtuurisesti erityisesti muista Suomen puukirkoista. Esineistö kiinnitti viraston huomion, Anna Merikallio kertoo.

Kirkkosaliin ripustetut 1600- ja 1700-luvun eurooppalaiset öljyvärityöt kuvittavat Raamatun kertomuksia, kuten viimeistä ehtoollista. Museon vanhin esine on suomalaisen puusepän 1500-luvulla veistämä krusifiksi.

Karunan kirkko siirrettiin teoksineen vastaperustettuun Seurasaaren ulkomuseoon vuonna 1912.

– Hirsirakennuksien liitokset on helppo purkaa ja panna takaisin paikoilleen. Nurkkasalvoksissa ei ole nauloja, vaan ne on veistetty.