Kastetta maassa
Vanhoissa kirkoissa kastemalja on ovensuussa. Sen selkeämmin ei juuri voi sanoa, että kaste on portti kirkkoon. Historian ensimmäiset tolkulliseen ikään varttuneet kasteoppilaat opiskelivat uskon pyhiä salaisuuksia ennen kuin heidät vihittiin niihin. Kaste oli siirtymisen riitti: ensin oli identiteettiä etsivä aika ennen kastetta ja sitten kirkon uskoon liittymisen aika kasteen jälkeen.
Kuusiviikkoisena kastetulla on tuosta suuresta askeleesta hatara kuva. Siksi ei ole ihme, että monen muunkin kuin minun on vaikea päivästä toiseen hämmästellä oman kasteen arvoa.
Kaste on tarpeen taivasta varten, opettaa kirkko. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu”, sanotaan melkein puhki kuluneessa pyhän kirjan sitaatissa.
Harmi, ettei kaste puhuttele minua sellaisena. Tarvitsen sille maanpäällisemmän merkityksen, tavan tarvita sitä juuri nyt. Niinpä olen alkanut ajatella, että kaste on muistilappu. Siihen on kaiverrettu, että kuulun pyhää ja olennaista etsivien joukkoon. Minut on liitetty vuosituhantiseen ketjuun, sukupolviin, jotka ennen minua ovat rakentaneet rauhaa, uskoneet hyvään ja sitoutuneet pelon sijaan luottamukseen. Yhä uudet sukupolvet kaste liittää tähän ketjuun.
Epätoivon ja turhautumisen hetkellä katson ympärilleni. Voi tätä muistilappujen määrää. Jos me kastetut keräämme joukot ja vihaamisen sijaan luotamme oikein porukalla, maailma ei voi olla enää koskaan entisensä.
Jaa tämä artikkeli: