”Toivottavasti voin tarjota omille lapsilleni ja nuorelle ystävälleni sellaisen perusluottamuksen johonkin ihmiseen, ettei heidän tarvitse laittaa sielunsa ovia lukkoon, niin kuin minä tein aikanani”, sanoo Katja Ståhl. Kuva: Jani Laukkanen
Katja Ståhl ryhtyi tukikummiksi
Käydessään työasioissa Nuorten Kriisipisteessä Helsingissä Katja Ståhl huomasi seinällä lapun, jolla haettiin nuorille tukihenkilöitä.
”Tajusin välittömästi, että sehän olen minä. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu olla tukea tarvitseva teini. Olen ollut sellainen draamakuningatar, että teini-iän rankat tuntemukset ovat aina mielen pohjalla. Minun on yhä helppo taantua 14-vuotiaan tunnemuistoihin.”
”Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei ole sattumia. Olin heti sitä mieltä, että sovin hommaan kuin nenä päähän. Vaikka nuori olisi kuinka hankala, olisin ihan hyvä tyyppi sen kanssa” kertoo Katja Ståhl.
Urpo ja nolo nelikymppinen täti?
Ensikohtaaminen oli jännittävä. Asetelma on Ståhlin mukaan hieman luonnoton ja pöljä: Moi, mä tulen nyt tukemaan sua… Kaksikko saattaa joutua lähtemään siitä, että ”hohhoijaa, ilmoja on pidellyt”.
Tuore tukihenkilö mietti, mitähän tapaamisesta tulee, kun hän on kova hölöttäjä ja kiinnostunut kaikesta, paitsi lätkästä. Entä jos toinen ei välitä tippaakaan tyhmistä jutuistani?
Tv:ssä ja radiossa keskustelijana kouliintunut, joulukuussa Nelosen uutisankkurina aloittava Katja Ståhl on suorapuheinen, hauska, välitön ja teeskentelemätön espoolaisnainen, jota on helppo lähestyä ja jonka kanssa pääsee nopeasti juttuun. Silti hänkään ei voinut olla varma siitä, kuinka kommunikaatio sujuisi.
”Päätin, etten pyytele mitään pikatutustumista, vaan olen rauhassa oma itseni – vähän virheellinen, urpo ja nolo nelikymppinen täti. Korkeintaan kerron ovelia ja opettavaisiakin tarinoita vitsin varjolla ja toivon, että edes jotain järkevää jää epähuomiossa mieleen.”
”Sitten aloimme päästä samalle taajuudelle, ja se tuntui käsittämättömän koskettavalta. Ne olivat uskomattoman hienoja ja aitoja luottamuksen hetkiä, kun kohtasimme toisemme ihmisinä, eikä vain tukihenkilönä ja asiakkaana. Joskus jopa itkimme kummatkin” Ståhl tunnustaa.
Kakaroiden olisi hyvä tietää
Turvallisuudentunne on ykkösasia, jonka Katja Ståhl haluaa tarjota nuorelle. Hän on vakuuttanut, ettei jätä nuorta yksin ja pulaan. Tämä ei ole kiinni toisen hölmöilyistä tai mistään muustakaan.
”Kaikkien kakaroiden olisi hyvä tietää, että joku ihminen on olemassa aina heitä varten.”
Auttaminen on aina ollut hänelle itsestään selvää: kaveria ei jätetä pinteeseen eikä tuupertunutta kadulle, ja jos jonkun auto on juuttunut hankeen, sitä mennään työntämään. Jaettu hyvä fiilis on kaksinkertainen.
”Jos voin tuottaa muille – ja siinä samassa ehkä myös itselleni – iloa pienellä panoksella ja vaivalla, miksi en tekisi sitä? Hyötysuhdehan on supermahtava!”
Tukihenkilö haluaa välittää viestin, että nuori on juuri sellaisenaan tarpeeksi hyvä ja erittäin rakastettava ihminen, vaikka jotkut teot saattaisivatkin rassata hermoja.
”Omaa minäkuvaani runnottiin etenkin 12–13-vuotiaasta lähtien. Jouduin luokassa kiusattujen alimpaan kastiin. Minuun iskostui kelpaamattomuuden tunne: olin äärimmäisen epävarma, vääränlainen ja kaikin puolin ruma.”
”Miten sitä joutuukin elämään nelikymppiseksi ennen kuin hyväksyy itsensä virheineen kaikkineen, riippumatta siitä, onko miten näppärä ja fiksu, laiha tai lihava!”
Keittiöpsykologien parasta A-ryhmää
Sisäisen tukihenkilönsä Katja Ståhl tunnisti ensi kerran 9-vuotiaana. Tämä tapahtui pikkutunneilla baarin ovella.
”Roudasin yhden nykypäivän rokkilaulajan himaani, kun se oli 5-vuotias. Kaveri hengaili kaljakuppilan ulkopuolella ilman kenkiä. Kysyin mitä sä täällä teet ja se vastasi, että äiti on baarissa. Sanoin, että tiedän miltä se tuntuu. Sitten lähdettiin meille.”
Televisiotoimittaja sairastui pahaan masennukseen 1990-luvulla. Syynä oli yhdistelmä ahdistavaa lapsuutta, liikaa työntekoa ja harhaluuloja siitä, mitä hänen pitäisi olla. Niin hirveää kuin se olikin, se oli myös hyödyllistä.
”Monen vuoden terapiassa jouduin opettelemaan väkisin, mistä minut on tehty. Nykyään olenkin keittiöpsykologina parasta A-ryhmää! Osaan neuvoa ystäviänikin, kuinka tulisi elää…” Ståhl nauraa.
Tukihenkilönä lapsuuden rankat kokemukset ovat olleet hyödyksi. Hän tietää, miltä ahdistus ja turvaton olo tuntuvat. Vanhemmat olivat alkoholisteja.
”Minut jätettiin lapsena oman onneni nojaan. Olin joskus pitkiä aikoja yksin kotona ja silloin olisi ollut kiva, jos olisi ollut joku joka kuuntelee. Nyt haluan vaikuttaa siihen, että ainakin yksi nuori tietää jonkun välittävän hänestä, tuli mitä tuli.”
Jaa tämä artikkeli: