Isä Teemu Sippo näkee maallistumisen voivan vaikuttaa myös kirkolle myönteiseen aaltoliikkeeseen: ihmiset saattavat lähteä taas avoimin mielin etsimään totuutta – ja löytää kristinuskon uudelleen. Kuva: Sirpa Päivinen

Katolisen kirkon uskollinen poika

Puolen vuosituhannen tauon jälkeen Suomen katolinen kirkko saa suomalaissyntyisen piispan isä Teemu Siposta.

• 12.11.2009 11:48

Nimityksen historiallista symboliarvoa alleviivaa se, että isä Sippo vihitään virkaansa 5. syyskuuta Turun tuomiokirkossa, luterilaisten pääpyhätössä, joka oli aiemmin katolinen.

– Olen tosi iloinen, että paavi antoi minulle luottamuksensa. Aika on kypsynyt Pohjoismaissa siihen, että piispoja valitaan omista maista. Tällöin piispa tuntee kulttuurin ja kielen, isä Sippo myhäilee piispantalossaan Eirassa.

Katolilaisia on Suomessa kymmenisen tuhatta, ja määrä kasvaa etenkin maahanmuuttajien myötä. Luterilaiset käännynnäiset olivat hyvin harvinaisia vielä 1960-luvulla, kun Tampereella asunut, 18-vuotias Teemu Sippo kääntyi katoliseen kirkkoon.

– Synnyin aika tavalliseen luterilaiseen perheeseen Lahdessa. Jo koulupoikana minussa heräsi vastustamaton kiinnostus katolilaisuuteen seikkailuromaanien, Isä Camillo -kirjojen ja television kautta. Kun halusin papiksi, piispa Paul Verschuren lähetti minut opiskelemaan Saksaan, hän selvittää.

Maltillinen keskitien kulkija

Isä Teemu Sippo kertoo työskennelleensä Helsingissä muun muassa Katolisen tiedotuskeskuksen johtajana, Pyhän Henrikin seurakunnan kirkkoherrana ja Pyhän Marian seurakunnan kappalaisena.

Hän ei viittaa sanallakaan siihen, että urakehityksessä olisi mitään outoa, vaikka komennus katedraaliseurakunnan kirkkoherrasta kappalaiseksi merkitsikin alennusta. Operaation takana oli Puolasta Helsinkiin vuosiksi 2001–2008 piipahtanut piispa Józef Wróbel, joka tulehdutti katolilaisten suhteet perusteellisesti.

Piispan pahin munaus oli se, että Wróbel erotti suuresti arvostetun isä Jan Aartsin ja pakotti tämän muuttamaan Suomesta. Avarasieluisiin hengenmiehiin tottuneet katolilaiset eivät voineet hyväksyä Aartsin perusteetonta maineen mustaamista.

– Edeltäjälläni syntyi valitettava ristiriita hänen törmätessään suomalaiseen kulttuuriin ja mentaliteettiin. Kielitaidon puute vaikutti kommunikaation ongelmiin. Hän teki kuitenkin myös hyvää, ja olen viranhoidon jatkuvuuden kannalta kiitollinen siitä, että hän on tulossa vihkimiseeni, isä Sippo tyytyy toteamaan diplomaattisesti.

Pitkän linjan ekumeenikon valintaa piispaksi on tervehditty ilolla sekä katolisessa kirkossa että muissa kirkkokunnissa. Isä Sippoa luonnehditaan hienotunteiseksi ja huumorintajuiseksi sekä sovittelevaksi ja maltilliseksi.

– Olen ehdottomasti ykseyshenkinen ja ekumeeninen ja tulen yleensä hyvin toimeen ihmisten kanssa. Uskon, että mutkaton ja ystävällinen keskusteluyhteys luterilaisiin ja ortodokseihin jatkuu.

– Pidän itseäni katolisen kirkon uskollisena poikana, joka arvostaa suuresti kirkon traditiota. Mutta meidän täytyy yhä uudestaan vastata myös nykyajan, sekä ajan että paikan, vaatimuksiin.

– Useimmissa asioissa keskitie on paras – ja se voi olla myös radikaali keskitie. Esimerkiksi uhkarohkeuden ja pelkuruuden välistä tulisi löytyä rohkeus ja varovaisuus. Keskitie on paras myös fanaattisen fundamentalistisuuden ja penseän välinpitämättömyyden välimaastossa.

Maailmaa syleileviä ajatuksia

Isä Teemu Sippo ei pelkää kristinuskon tulevaisuuden puolesta.
– Evankeliumiin sisältyy niin valtava voima, että se tulee aina vetämään ihmisiä puoleensa: totuus, rakkaus ja pelastus. Kristus on elämän lähde, jonka luo haluan kutsua kaikkia ammentamaan uskoa ja luottamusta.

– Tarvitaan vain kristittyjä, jotka todistavat uskostaan elämällään, sanoillaan ja teoillaan. Ei Jumalalla eikä kirkolla ole tarvetta sen kummempiin temppuihin.

Onko Teillä neuvoja luterilaisille?
– Kaikki kristityt tarvitsevat rohkeutta olla sitä mitä he ovat – kristittyjä. Ei ole muuta tietä kuin elää kristinuskoa todeksi. Suomessa usko ei saisi paljon näkyä, ikään kuin me pelkäisimme tai häpeäisimme sitä.

– Uskovista on joskus muodostettu irvikuvia elämänkielteisinä, teennäisinä ja tuomitsevina moralisteina. Meidän täytyy muuttaa tätä kuvaa, sillä Kristus kutsuu meitä olemaan rakastavia ihmisiä, valona ja suolana.

Teemu Sippo toivoo, että Suomi voisi edelleen tukeutua kristittyihin, jotka rakastavat maataan ja puolustavat ihmisoikeuksia sekä yhteiskunnan heikoimpiakin jäseniä.
– Nämä nyt ovat tällaisia maailmaa syleileviä ajatuksia, hän nauraa.

– Mutta kyllä nykyään tarvitaan myös idealismia ja korkeita päämääriä, jotta emme elä vain itsekkäästi itseämme varten. Ihmisen syvän onnen edellytys on, että joku elää minun hyväkseni ja minä elän muiden hyväksi.