Lakkaa murehtimasta elämääsi!

Katse oikeaan päin

Paasto antaa seitsemän viikkoa aikaa tehdä elämästä paremman.

• 02.03.2011 09:32
• Kaisa Raittila Kuva Jani Laukkanen, Kaisa Raittila Kuva Jani Laukkanen

Ensi sunnuntaina on laskiainen. Siitä, tai oikeastaan laskiaistiistain jälkeisestä tuhkakeskiviikosta, alkaa paasto. Kristikunnassa se on vuosisatojen ajan tiennyt seitsemää erilaista viikkoa, valmistautumista pääsiäiseen.

Valmistautuminen on useimmiten tarkoittanut itseruoskintaa ja kieltäymyksiä. Tirisevän paistin sijaan on syöty kalpeaa kalaa ja kauhtunutta rukouselämää on elvytetty ylimääräisin litanioin. Pysähtymään kutsuvan paaston tarkoitus on hämärtynyt kilvoituksen kovaan uurastukseen. Jumalan sijaan on käyty painia oman mukavuudenhalun kanssa.

Joillekin se sopii, mutta kaltaisilleni itsensä soimaajille ei. Meille poikkeuksellista olisi kerrankin tyytyä mahdollisimman matalaan rimaan.

Jos haluat, pidä kaikessa rauhassa edelleen kirjaa hiihdetyistä kilometreistä, kesällä poimituista marjalitroista, laihdutetuista grammoista, tehdyistä töistä tai hyviin tarkoituksiin annetuista euroista. Nekin saattavat tehdä elämästäsi parempaa.

Minä olen toista maata. Kun rupean kirjaamaan kuntosalilla nostettuja kiloja, tunnen itseni huonoksi, jos en seuraavalla viikolla nosta enemmän. En koske lukemistaan odottavien kirjojen pinoon, ellen ehdi lukea niitä kaikkia. Jos piiskaan itseäni ajattelemaan ennemmin muiden tarpeita kuin omiani, ajattelen niitä kilttinä tyttönä niin paljon, että unohdan itseni.

Minunkaltaiseni ihminen tarvitsee paaston, joka tasaa hengitystä ja tuottaa suoriutumisen sijaan hyvää mieltä.

1. viikko:
Ota hyvä asento

Aloitan paaston korjaamalla asentoa. Minulla on taipumusta etukenoon, vaikka tiedän, miten vähän voittaa etukäteen hätäilemällä. Kuvittelen ihan vakavissani, että elämä alkaa vasta, kun työtilanne on toinen, mieli parempi tai sää aurinkoinen.

Takakenossa taas pidän kiinni siitä, mikä on ollut. Haluan tehdä asioita samalla tavalla. Vieressä olijaa tuskastuttaa, kun en uskaltaudu sellaiseen, mitä en ennalta tunne.

Paaston ensimmäisellä viikolla kokeilen, millaista on seistä suorana, paikallaan. Otan selvää, missä olen. Panen merkille tosiasiat, joita en voi muuttaa. Mietin, miten muuttaisin ne, mitkä sittenkin voin.

Kun ahdistun, panen pitkäkseni lattialle. Leikin makaavani haudassa ja kuuntelen, miten maailma jatkaa menoaan piittaamatta hoitamatta jääneistä asioistani. Tunnen ruumiini painon lattiaa vasten.

2. viikko:
Näe mitä katsot

Sitä on, mitä katselee, muistutan itselleni. Nostan katseen kengistä vastaantulijan kasvoihin. Aina välillä joku vastaantulija tekee samoin. Emme tervehdi toisiamme, emme ehkä edes hymyile. Usein katsomme totisesti, kuin ohikiitävän hetken ymmärtäisimme toisistamme jotain.

Mitä enemmän silmieni ohi virtaa, sitä pinnallisemmin näen. Kun yritän hahmottaa kokonaisuutta, menetän yksityiskohdat. Todelliset liikahdukset tapahtuvat kuitenkin niiden tasolla.

Jotta näkisi, on katsottava kiireettä. Kerään silmän korkeudelle muutaman tärkeän kuvan. Ehkä niissä on tuttuja kasvoja tai minuun vaikuttanut ihminen. Ehkä ihminen, jolle en ole antanut anteeksi. Siinä hän saa olla kiireettömän katseeni alla.

Elämääni katselen unohtamatta sitä, mitä en haluaisi nähdä. Ei hätää. Tällä viikolla riittää pelkkä katseleminen.

3. viikko:
Tee niin kuin viimeistä päivää

Jos elämää olisi jäljellä vain tämä viikko, mitä tekisin?

En voi taistella kalenteria vastaan, mutta jokaiselle päivälle riittää vähintään yksi asia, jonka tekemisestä olen haaveillut. Astun sattumanvaraiseen bussiin ja ajan sen reitin. Selaan kirjastossa taidekirjaa ja kävelen mielessäni kuvien maisemissa. Soitan vuosientakaiselle ystävälle. Katson menneiden vuosien valokuvat. Kokoan lähimmät rakkaani saman pöydän ääreen. Istun aution ja hiljaisen kirkon penkkiin. Ostan pienen oliivipuun ja asetun sen katveeseen.

Loppuviikosta ehkä ajattelen: jäipä elämässä paljon kokematta. Mutta mitä siitä. Olen ollut tosissani siinä, mitä oli. Olen ollut olemassa kuin viimeistä päivää.

4. viikko:
Sano odottamaton sana

Enimmäkseen puhun ennalta-arvattavia sanoja. Kun riitelen, riitelen vanhoista asioista, ja kun kiitän, kiitän siitä, minkä toinen jo muutenkin tietää.

Mitä kaikkea jätän sanomatta, vaikka ajattelen?

Esimerkiksi nämä: ”Rakkaani, olet parasta, mitä minulla on.” ”Lapseni, olen sinusta onnellinen.” ”Ystäväni, hohtelet elämänpäivieni ketjussa kuin helmi.” ”Äiti, kiitos elämästä.” ”Jumalani, haluan lähemmäs sinua.”

5. viikko:
Usko hyvää

Oletko kuullut ja tiedätkö jo? Niin ihmisten kesken puhutaan. Toisen asioissa olen viisaimmillani. Häneltä kysymättä tiedän, mikä hänelle on parhaaksi ja millainen hän on. Ihmisten puheista poimin sen, mikä vastaa omaa käsitystäni. Usein panen erityistä painoa sille, mikä toisessa ei ole hyvin.

Tällä viikolla uskon hyvää. Kun joku pettää odotukseni, uskon, ettei hän tee sitä kiusallaan. Läheiseni uhmassa kuulen halua parempaan elämään. Maailman levottomuus ei masenna minua vaan saa liittymään niihin, jotka sittenkin toivovat. Kun elämäni ei mene niin kuin piti, uskon, että näin on hyvä.

6. viikko:
Puolita

Tällä viikolla panen puoliksi kaiken, mikä halkeaa. Kahden leivän sijaan syön yhden, tunnista panen 30 minuuttia johonkin ihan muuhun ja maisemasta, jota päivät pitkät katselen, panen kylmästi puolikkaan vaihtoon. Saan aikaa sellaiselle, mitä en yleensä ehdi. Opin kotikaupungistani uuden nurkan. Asetan kyseenalaiseksi elämäni surun ja onnen.

Se ei ole pieni läksy. Lakata nyt vaikka vain puoleksi viikoksi paistattelemasta paremmuudessaan, murehtimasta elämäänsä tai olemasta uhri.

7. viikko:
Ota enemmän kuin koskaan

Kaltaisessani suorittajassa on ahneuden vastapainona kapeaksi tekevää pihiyttä. Panen asioita ja ihmisiä lokeroihin sen mukaan, kannattaako heihin satsata vai ei.

Tällä viikolla annan kaikille tunteille luvan. Kas, tuossa tulee viha, se piiloteltu mutta vahva. Huolellisesti kirjaan syvän pettymykseni aiheet. Sitten on kuoleman murheen ja ankeiden päivien epätoivon vuoro. Ikävöivän rakkauden annan vapaasti vuotaa ja intohimon lämmittää kuihtuneet jäsenet.

Pääsiäisyönä täytän sydämeni piripintaan. Nyt malja elämämme rikkaudelle!