Sinun edessäsi. – Näytteleminen on itsensä paljastamista. Se on pelottavaa, mutta samalla vapauttavaa. Näyttämö on maailman turvallisin paikka. Siellä voin kokea itseni kokonaiseksi ihmiseksi, sanoo Hannu-Pekka Björkman.
Katso ihmistä
Mihin sinä uskot? Se oli Fjodor Dostojevskin mielestä ainoa tärkeä kysymys. Sitä se on myös Hannu-Pekka Björkmanille.
Teksti Saila Keskiaho
Kuva Sirpa Päivinen
Syntymäpäiväjuhlat Pietarissa. Ivan Turgenev täyttää vuosia. Naurua, ystävällismielistä hälinää, laseissa kuohuu. Turgenevin juhlamieli saa kolauksen, kun hänen ystävänsä tarraa takinnapista kiinni, vetää päivänsankarin lähelleen ja kysyy pistävästi: Mihin sinä uskot? Kysyjä on Fjodor Dostojevski .
– Mihin sinä uskot? Se oli Dostojevskin mielestä ainoa merkittävä kysymys. Sitä hän kysyi teoksissaan lakkaamatta, itseltään ja läheisiltä ihmisiltään, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman kertoo.
Björkman tuntee Dostojevskinsä. Kansallisteatterin Idiootti -näytelmässä vajaa kolme vuotta sitten hän otti kantaakseen päähenkilön, ruhtinas Myshkinin.
– Myshkin on ristiriitainen persoona. Hänet on nähty Kristuksen allegoriana. Myshkin on äärimmäisen hyvä ihminen, joka aiheuttaa valtavan kaaoksen ja jonka elämä päätyy suunnattomaan tragediaan.
Hätkähdyttävä kysymys herättää Hannu-Pekka Björkmanin. Äidinkielenopettaja pohtii sivulauseessa, onko Björkman ajatellut näyttelijän uraa.
– Sinulla on näyttelijän jalat, hän sanoo.
– Kuulemma rytmitin jo silloin puheen ja liikkeen, Björkman kertoo.
Silloin ehdotus kuulosti omituiselta. Mutta se palaa mieleen vuosien jälkeen, kun Björkman tekee yövartijan töitä Helsingissä ja miettii, mitä elämältä haluaa.
Tulee Lahden kansanopiston teatterilinja, tulee Teatterikorkeakoulu, tulee Kom-teatteri ja Kansallisteatteri. Tulee Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professuuri, johon Björkman kutsutaan. Tulee tämän vuoden helmikuu, ja työ alkaa. Björkmanin pesti kestää näillä näkymin viisi vuotta.
– Edeltäjäni Vesa Vierikko oli professorina kymmenen vuotta.
Oma luova työ jää väkisin vähemmälle. Professorin työsopimuksen mukaan virkaan sisältyy kaksi viikkoa taiteelliseen työhön käytettyä aikaa.
– Eihän siinä ajassa tee lyhytelokuvaakaan.
Mutta kiinnostavaa, sitä työstä ainakin tulee.
– En yhtään tiedä, mitä 1990-luvulla syntyneet ihmiset ajattelevat.
Idiootin ensimmäiset harjoitukset Kansallisteatterissa 2010. Tekstiä on luettu ja luettu, mutta sen luiden ympärille pitäisi kääriä lihaa. Pitäisi tehdä esitys.
Hannu-Pekka Björkmanin olkapää vain alkaa vispata. Hän ei ole suunnitellut tekevänsä sitä, hän ei oikeastaan edes ehdi tajuta tekevänsä niin.
Kun olkapää nykii jatkuvasti, se vaikuttaa puheeseen. Olkapää jännittää kaulan lihaksia ja leukaa. Niillä on suora yhteys poskiin, nieluun, kurkkuun ja äänihuuliin. Puhe alkaa vapista, sanoihin ilmestyy horjuntaa ja katsekin muuttuu epävakaaksi. Nykivästä olkapäästä tulee näytelmässä Myshkinin keskeisin tuntomerkki.
– Minä en ollenkaan ajattele niin, että näyttelijä ottaa näytelmässä jonkun roolin. Että olisi olemassa jokin ero minun ja roolin välillä. Kun menen näyttämölle, minä olen Myshkin.
Myshkiniä Björkman oli halunnut tehdä jo pitkään. Romaanin antamat henkilötiedot ovat niukat: mies on hoikka, pitkä, vaaleatukkainen – ja kaatumatautinen, nykykielellä epileptikko. Myshkiniä ravistelevat kohtaukset ja vapinat tekevät roolista erityisen fyysisen ja hikisen.
– Intuitio on näyttelijän työssä tiedon korvike. Meillä ei ole paljonkaan tietoa Myshkinistä, vain väläyksenomaisia aavistuksia hänestä. Joskus syntyy impulssi, jota kannattaa lähteä seuraamaan.
Niin kuin vaikkapa nykivä olkapää. Näyttelijäntyö on Hannu-Pekka Björkmanille syvästi henkilökohtaista. Yksi työn tärkeimmistä tavoitteista on oppia olemaan katsottavana.
– Ilman, että yrittää rakentaa mitään muuta viestiä kuin: ecce homo , Björkman lisää.
– Näytteleminen on itsensä paljastamista. Se on pelottavaa, mutta samalla vapauttavaa. Näyttämö on maailman turvallisin paikka. Siellä voin kokea itseni kokonaiseksi ihmiseksi.
Siellä Björkman johdetaan myös hengellisten kokemusten äärelle. Toisin kuin monet näyttelijät, hän haluaa säilyttää näyttelijäntyössään jonkin arvoituksellisen ja metafyysisen puolen.
– Erityisesti minun ja Ragozhinin kohtaukset Idiootissa olivat vaikuttavia. Tuntui, kuin näyttämölle olisi laskeutunut joku kolmas. Sitä voi kutsua vaikka armoksi. Se ylittää kaikki minun ansioni. Mutta siinä ei ole mitään pelottavaa.
On vielä lämmin, ehkä elokuu. Studioon on kokoontunut joukko näyttelijöitä tekemään äänikirjaa Jobin kirjasta. Hannu-Pekka Björkman saa eteensä nuottitelineen, joilla on levitetty neljä paperiarkkia täynnä tekstiä.
– Ahaa, täältä lähden, tuonne pitäisi päästä, miten ihmeessä sen teen, Björkman muistaa ajatelleensa.
– Mutta sitten teksti vei mukanaan. Ilman pulssia tekstistä ei tule mitään. Jobin kirjan meditatiivinen poljento toi itsessään dynamiikat puheeseen.
Jobin kirja -äänikirja on Valamon luostarin vuonna 2012 kustantama ja Ritva Holmbergin ohjaama. Jumalan roolissa on Kalle Holmberg , Hannu-Pekka Björkman on Job, Pekka Milonoff kertoo. Jobin ystäviä esittävät muun muassa Timo Torikka ja Ville Virtanen . Kannen rosoiset kuvat teki kuvataiteilija Henry Wuorila-Stenberg .
Valamon ympärille on ryhmittynyt joukko taiteilijoita, jotka haluavat työllään tukea luostaria. Jobin kirja on ryhmän ensimmäinen tuotos.
Jo ensimmäisillä lukukerroilla näyttelijöille paljastui Jobin kirjan huumori. Jobin ja hänen ystäviensä sanailu on viiltävän hauskaa, samoin Jumalan paikoin liioittelevat vastaukset.
– Ja miten muuten voisi ollakaan? Kun ajattelee Raamatun syvää inhimillisyyttä, totta ihmeessä Jobistakin pitää löytyä nauru ja ilo.
Job ei ole rooli keveimmästä päästä.
– Ensimmäinen reaktio tekstin äärellä on helposti: eihän ihmistä voi tuolla lailla kohdella! Toisaalta näen Jobin kärsimyksessä pitkän linjan Kristuksen kärsimykseen, Hannu-Pekka Björkman sanoo.
Jumalan käytös voi tuntua kohtuuttomalta, mutta kohtuuton on myös Job. Hän haastaa Jumalaa kysymyksillä, vaikka tietää, että häviää painin.
– Modernissa hengellisyydessä me vastaamme Jumalalle samoilla kysymyksillä kuin Job. Olemme vastaavinamme fiksusti: minä tiedän elämästäni enemmän kuin muut. Muutamme hengellisyytemmekin vastaamaan omaa kokemustamme, Björkman pohtii.
– Minusta nämä ovat kuitenkin antautumiskysymyksiä. Jumalalle pitää antautua. Onko armoa ilman antautumista?
Jobin kärsimys kasvaa kosmiseksi tuskan kuvaksi, johon kuka tahansa voi sijoittaa itsensä.
– Kärsimyksien mittakaava on erilainen, mutta kärsimys itsessään on samaa. Siksi toisten kärsimyksen vähättely on ehdottoman väärin, Björkman toteaa.
Ja silti Jobin vaivassakin on läsnä toinen ulottuvuus.
– Jos puhutaan ihmiskunnan pimeimmistä hetkistä, sielläkin on ollut toivoa läsnä. Keskitysleirillä ihmiset ovat voineet toivoa ja toimia oikein. Meille se on ihmeen kaltaista, mutta hengellinen ihminen ymmärtää, että se tulee Jumalalta.
Job uskaltaa Jumalaansa. Se on ainoa, mistä hän ei luovu.
– Ihmisellä on kärsimyksenkin keskellä aina vapaus. Rakkaus on aina vapaasti valittavissa.
Job on Hannu-Pekka Björkmanin viimeaikaisista töistä selvästi uskonnollinen hahmo, ruhtinas Myshkin taas ei. Silti Idiootti on Björkmanin mielestä syvästi kristillinen teos.
Hengellinen taide ei siis välttämättä olekaan sellaista, jossa versioidaan Raamatun kertomuksia ja tungetaan Jeesusta jokaiseen koloon?
– Ei missään nimessä. Yleensä statement , väite, menettää voimansa, kun se tuodaan näkyväksi. Samoin käy poliittisen teatterin kanssa.
Hannu-Pekka Björkman mainitsee muun muassa Ingmar Bergmanin ja Andrei Tarkovskin esimerkkeinä itsestäänselvyyksiä kaihtavasta hengellisestä taiteesta.
– Kaikki Bergmanin elokuvat ovat hyvin hengellisiä, vaikka hänellä oli koko elämänsä ajan vaikeaa kristinuskon kanssa. Tarkovski ohjasi ateistisessa Neuvostoliitossa eikä voinut puhua suoraan.
Tarkovskilta löytyy myös sattuva taiteen tehtävän kiteytys: etsiä Jumalaa ihmisestä.
– Enpä ole koskaan löytänyt parempaa määritelmää, Björkman sanoo.
Mihin sinä uskot? Se oli Dostojevskin kysymys, mutta se oli myös se kysymys, joka piti Jobin kiinni todellisuudessa. Sama kysymys tuntuu vaivaavan Hannu-Pekka Björkmaniakin.
Jumalan kieltäminen oli Jobille sula mahdottomuus. Siksi hän tarrautui Jumalan kieltämisen kieltämiseen, hiuksenhienoon toivoon. Ehkä sittenkin. Minun Lunastajani elää. Vaikka minun lihani on riekaleilla.
– Kaikki tietävät, miten ohut säie se on. Ja silti se on kaikista vahvin säie.
Jaa tämä artikkeli: