Syystäkin ylpeä. Anita Ahtiainen tunsi Englannissa, että suomalaisesta seurakuntien lapsityöstä saa olla tyytyväinen. Englannissa taas kukoistaa yhteisöllisyys ja seurakuntalaiset otetaan mukaan jo työn suunnitteluun.
Kauempaa näkee lähelle
Anita Ahtiainen tutustui viime kesänä Englannin kirkkoon ja näki, miten kirkko elää maallistuneessa ja monikulttuurisessa maassa.
Teksti Marja Kuparinen
Kuva Esko Jämsä
Seurakuntien lapsityön keskus ry:n kouluttaja Anita Ahtiainen vietti viime kesänä reilut kaksi kuukautta kiertelemällä englantilaisia seurakuntia. Siinä oppi, miten köyhä kirkko toimii.
– Joskus mietin, onko meillä runsas raha este yhteisöllisyydelle ja yhteisvastuulle. En toisaalta toivo, että meillä jouduttaisiin yhtä ahtaalle kuin Englannissa. Voisimme oppia heiltä paljon hyvissä ajoin, sanoo Ahtiainen.
Englannin kirkko on valtionkirkko, vaikka siihen kuuluu vain parikymmentä prosenttia kansasta. Kuningatar Elisabeth on kirkon pää. Valtionkirkon asema tarkoittaa sitä, että kirkko on vastuussa kaikista alueensa ihmisistä.
Kanssakäyminen eri uskontoihin kuuluvien kesken on avointa ja mutkatonta. Anita Ahtiainen kertoo esimerkin köyhän North Ormesbyn hindutemppelistä, jonne patsaat veisti muslimi, ja paikallinen kirkkoherra haki autollaan lähijoesta temppelissä tarvittavan vihkiveden. Juhliin osallistuivat kaikki uskontokunnasta riippumatta.
Seurakunnan kerhoon tuli myös muslimiäitejä lapsineen ja seurakunnan ihmiset kävivät syömässä hindutemppelissä, koska ruoka oli siellä niin hyvää.
Opillinen avaruus on Englannin kirkon perusolemus. Kirkolla ei ole varsinaisia tunnustuskirjoja. Anglikaaninen usko elää ennen muuta virsissä ja rukouksissa.
– Siellä koko kirkko elää rukouksesta. Oli luontevaa, että työntekijätkin rukoilivat vähän joka välissä, Anita Ahtiainen kertoo.
– Koska mitään jäsenrekisteriä ei ole olemassa, kirkon jäsenyys on nimenomaan jumalanpalvelukseen osallistumista. Kirkkoon kuuluvat ne, jotka käyvät sen jumalanpalveluksissa.
Kun jäsenyys ei ole jäsenkirjajäsenyyttä, vaan aktiivisuutta, kirkon selviämisen edellytys on vapaaehtoisten panos. Monessa seurakunnassa ei ole muuta palkattua työntekijää kuin kirkkoherra. Hän saattaa hoitaa myös kirkkonsa imuroinnin.
– Seurakuntalaiset ovat mukana jo siinä vaiheessa, kun työtä vasta aletaan suunnitella. Siinä sitten yhdessä pohditaan, korjataanko kirkon katto, hankitaanko uusi kopiokone vai osa-aikainen kasvatukseen perehtynyt työntekijä.
Kirkon tulot muodostuvat pääosin kolehdeista ja kirkkojen kahviloista. Kahvilat tarjoavat vapaaehtoisille luontevan mahdollisuuden työhön ja monille mukavan mahdollisuuden hengailla kirkolla.
– En kuitenkaan pidä systeemiä minään onnelana. On häpeä, että valtio ei tue historiallisten kirkkojen kunnossapitoa, sanoo Ahtiainen.
Lapset ensin. Siitä monet brittiseurakunnat ovat samaa mieltä. Yhteisön tulevaisuus kun on juuri lapsissa, siksi heidän hengellisestä elämästään pyritään pitämään erityisen hyvää huolta.
Eräskin kirkkoherra ei delegoinut lasten toiminnan ohjaamista muille vaan koki, että nimenomaan siihen hänen on syytä perehtyä. Pienten lasten ohjaaminen liturgiaan sisälle on tärkeää.
Taide ja vanhemmuuden tukeminen ovat myös tärkeitä. Taiteen mahdollisuuksiin luotetaan. Anita Ahtiainen kertoo esimerkin Rugbyn Pyhän Andreaan kirkon kirkkosaliin tehdystä taideteoksesta. Marian ilmestystä symboloivan teoksen villan ja silkin värjäämisestä ja huovuttamisesta olivat vastanneet seurakuntalaiset, pääasiassa lapset.
North Ormesbyssä taas taiteilija työskenteli tiistaisin koululaisten kanssa. He tekivät luomista esittävää mosaiikkia seurakunnan yli satavuotiaan pääkirkon seiniin. Lontoossa lähellä Waterloon metroasemaa olevassa St.Johnin kirkossa puolestaan on studio, jossa vankilasta vapautuvat nuoret tekevät mosaiikkeja. Niitä myymällä saadaan tuloja, mutta ennen muuta erilaiset ihmiset saavat ilmaista itseään ja tuottaa koskettavaa taidetta.
– Monessa seurakunnassa taide on yhteisöjen asia, eikä asiantuntijoiden ja ammattilaisten yksityisomaisuutta. Taiteilijoita tarvitaan, sillä he kokoavat ihmisiä yhteen ja auttavat heitä luomaan kauneutta, uudenlaista todellisuutta, Anita Ahtiainen selventää.
Monikulttuurisessa maassa ei hävetä omia uskonnollisia juuria. Koulupojan repussa saattaa lukea ”rukous ja ehtoollinen ruokkivat sielua”.
Lapsista kymmenen prosenttia käy kirkon koulua. Niiden rahoitus ei eroa valtionkouluista. Koulut ovat suosittuja ja kirkon lapsityö kanavoituu luontevasti niiden kautta.
– Oli hauska huomata, miten luokilla oli oma hiljentymistila ja rukoustauluja seinillä, muistelee Anita Ahtiainen erästä kouluvierailuaan.
Meikäläinen suuri rahallinen satsaus lapsityöhön sai Englannissa silmät pyöristymään. Ahtiaisen mielestä meillä saatetaan myös olla pidemmällä uskon kokonaisvaltaisuuden ja fyysisyyden ymmärtämisessä.
Mutta paljon jää opittavaa uskon yhteisöllisyydestä.
– Siksi papeille voisi tehdä hyvää lähteä kesälomasijaisiksi anglikaaniseurakuntiin, heittää Ahtiainen.
Jaa tämä artikkeli: