Kauhea, kiva yläaste
Vantaalaisella yläasteella ei ole sen kauheampaa kuin teini-ikäisen elämässä muutenkaan.
Valtakunnan mediassa vantaalaiset yläasteet yhdistetään juuri nyt kalapuikkosotiin: köyhää ja kamalaa.
Tosiasiassa vantaalaiset 8.- ja 9.-luokkalaiset pitävät kouluterveyskyselyn mukaan koulujaan turvallisempina ja parempina kuin ikätoverit naapurikaupungeissa.
Vantaalaisetkin kyllä valittavat kouluistaan. Viime vuonna koulun työoloissa koki puutteita 57 prosenttia oppilaista. Kolmasosa oppilaista koki ongelmia työilmapiirissä, vaikeuksia opiskelussa ja tunsi, ettei tule kuulluksi. Neljällä kymmenestä oli liikaa koulutöitä.
Masennusta ja koulu-uupumusta potee 12 prosenttia 8.- ja 9.-luokkalaisista. Seitsemän prosenttia tulee kiusatuksi kerran viikossa. Joka kymmenes oppilas lintsaa pari päivää kuussa ja viisi prosenttia ei pidä koulunkäynnistä ollenkaan.
Ei mikään kauhea paikka
Minna Harjunpää käy Hämeenkylän yläasteen yhdeksättä luokkaa. Ihan kiva koulu, ei ainakaan kamala.
Minnan luokanvalvoja Päivi Aarnio-Kepsu ei myöskään pidä työpaikkaansa kauheana.
— Yläasteaika on mediassa kovasti korostunut ja kärjistynyt. Otsikoissa huudetaan, että täällä on kamalaa! Tätä ja tuota on kiusattu! Se ei ole koko kuva todellisuudesta, Aarnio-Kepsu toteaa.
— Ei yläaste tietenkään mikään onnela ole. Nuorilla on ongelmia. Hämeenkylässä on tehty paljon sen eteen, että täällä olisi turvallista ja motivoivaa, mutta kyllä meilläkin on oppilaita, joita pelottaa tulla tänne aamuisin ja joille kouluaika on raskasta. Aina on niitäkin, jotka yrittävät kiusata.
— No, minun kaveripiirissä ketään ei pelota tulla kouluun. Enkä itse ole koskaan joutunut pelkäämään koulussa liikkumista, Harjunpää sanoo.
Kiusaamisesta on viime vuosina puhuttu paljon julkisuudessa. Siihen on myös kouluissa pyritty puuttumaan. Tilastojen mukaan kiusaaminen ei ainakaan enää ole kasvussa.
Hyvää henkeä rakennetaan
Hämeenkylän 580 oppilaan koulu esittäytyy puhumalla hyvästä Hämis-hengestä. Päivi Aarnio-Kepsun mukaan sillä tarkoitetaan yleistä toimintakulttuuria. Ongelmiin puututaan, vahvistetaan sitä, mikä on hyvää. Jokainen oppilas pyritään huomioimaan.
Tukioppilastoimintaan satsaaminen on yksi osa kestävää toimintakulttuuria.
— Kun tulin seiskalle tänne, vähän jännitti. Ysiluokkalaiset tuntuivat silloin niin isoilta. Mutta tukioppilaat ja kaverit auttoivat sopeutumaan mukaan, Minna Harjunpää sanoo.
Nyt hän on itse tukioppilaana.
— Kun minua itseäni autettiin seiskalla, halusin antaa siitä jotain takaisin.
Aarnio-Kepsu selittää, että tukioppilaiden roolina on sopeuttaa pieniä joukkoon. Tukioppilaat saavat koulutuksen ja siirtävät sen käytäntöön.
— Me järjestämme esimerkiksi yhteisiä tilaisuuksia ja juhlia. Ja kaikille seiskoille pidetään kiusaamistunti, jossa puhutaan siitä, miten luokkahenkeä voi parantaa ja tehdään yhteiset säännöt, jotka kaikki allekirjoittavat.
Miten luokat sitten toimivat, jää opet-tajien taitojen varaan. Ryhmäyttämisen haaste kestää koko yläasteen ajan.
Hälinää ja huomion hakemista
Kun yläkoulussa vierailee ulkopuolisena, yleinen hälinä ja melu hätkähdyttävät. Käytävillä kuulee kiroilua, teinit kulkevat joukkioissa ja näyttävät käyttäytyvän nenäkkäästi.
Vaikutelma käytöshäiriöistä ei ole ihan perusteeton. Tuore selvitys kertoo, että lähes puolet opettajista koki viime lukuvuoden aikana loukkaavaa käytöstä oppilaiden taholta. Samaan aikaan tehdyn nuorisorikollisuuskyselyn mukaan 41 prosenttia yhdeksäsluokkalaisista sanoi loukanneensa opettajaa tahallisesti.
— Täällä koulussa kun on kavereiden kanssa, tulee tehtyä sellaistakin, minkä yksin jättäisi tekemättä, Minna Harjunpää miettii.
— Kaikki tietävät säännöt. Eri asia on, totellaanko niitä. Aika moni rikkoo sääntöjä ihan vaan ärsyttääkseen. Muutamat tekevät kaikkensa etteivät koulun systeemit toimisi. Jotkut ihailevat ja alkavat jäljitellä näitä tyyppejä. Suurin osa ajattelee, että onpa typerää.
Opettajan silmin huono käytös on useimmiten huomion hakemista. Opettajalta vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja vielä enemmän ymmärrystä.
— Täällä löytyy persoonia joka lähtöön. On opiskeluun motivoituneita ja rauhallisiakin, sitten taas on temperamenttisia, kantaaottavia tyyppejä. Eikä opettaja voi oppilaita yhteen muottiin pakottaa. Kaikki eivät istu paikallaan kolistelematta, Päivi Aarnio-Kepsu sanoo.
— Säännöistä ja rajoista vain pitää jaksaa muistuttaa miljoona kertaa päivässä: ei heitellä tavaroita, ei kiroilla, ei meluta. Sekin on opettajan tehtävänä koulussa.
Harjunpää luottaa opettajiin.
— Opettajat ymmärtävät, millaista on olla 15-vuotias, ainakin useimmat. Ei voi olla täydellinen. Eivätkä opettajatkaan sitä halua.
Koulu on nuorten kasvuympäristö
Oppilaille koulu on paljon muutakin kuin oppitunteja — pääasiassa ihan muuta.
— Jos koulussa ei tapaisi kavereita, ei täällä monikaan jaksaisi käydä. Se, mitä välitunneilla puhutaan yhdessä, on iso juttu. Se, mitä tunnilla opitaan, tuntuu aika paljon vähemmän tärkeältä, Minna Harjunpää sanoo.
Toisaalta kaveriporukkaankin liittyy oma rasituksensa.
— Ehkä kaikkein vaikeinta on se, että pitää olla niin samanlainen kuin muut. Ei saa olla sellainen kuin oikeasti on. Pitää mennä massan mukana. Tosi helposti jää ilman kavereita ja tulee kiusatuksi, jos uskaltaa yrittää olla omanlaisensa, Harjunpää toteaa.
Yläasteikäinen haluaa kokemuksia siitä, että on hyväksytty. Sellaista saa kavereilta, mutta se edellyttää, että pelaa oikeaa peliä.
— Pitää ymmärtää, että nämä nuoret ovat tunne-elämältään vielä raakileita. Sosiaalisten suhteiden osaamisesta ei oikein ole tietoa. Itse asiassa moni ei edes ole tullut ajatelleeksi että on sellaisiakin asioita kuin tunteet. "Ai jaa, mullahan on tunne? Ai että sen voi tunnistaa? Ja että siitä voi puhuakin!" Päivi Aarnio-Kepsu sanoo.
— Ja kolhuja tulee. Tässä iässä niitä pitää myös oppia käsittelemään: Mitä tunteilleni tekisin? Miten näitä purkaisin?
Harjunpäätä vähän huvittaa, että opettaja sanoo häntä raakileeksi. Mutta siitä hän ainakin on samaa mieltä, että kouluaikana on hyvä opetella elämää.
— Parempi, että tulee niitä kolhuja ja että niistä oppii jo täällä. Kun lähtee koulusta eteenpäin, on muuten heikoilla.
Jaa tämä artikkeli: