Koko merkitsee. Kun puoli metriä leveä katsoja asettuu kolme metriä leveän maalauksen eteen, maisema voi muuttua todelliseksi äänineen, hajuineen, jopa makuineen. Leena Luostarinen: Luola- palatsi II, 1996, öljy kankaalle, 240 x 300 cm. Galerie Forsblom.
Kaukana kiiltokuvista
Katsoja voi helposti kuvitella, että Leena Luostarisella on ollut kiire saada kankaalle juuri tietynlainen tunnelma, värit ja liike.
Teksti Satu Itkonen
Kuva Jussi Tiainen
Nelikulmaiset kankaat ovat täynnä varmaa massoittelua, mielen näkyjen välittämistä, jonkin aivan uuden löytämistä. Mutta minun silmiini myös haparointia, harha-askeleita ja tuuleen huutamista.
Kuvat, jotka pysäyttävät ja jäävät mieleen, eivät useinkaan ole kiiltokuvan kaltaisia, vaan niissä on jokin ristiriita tai särö. Ajattelen taas kiitollisena, että kuvat tehnyt taiteilija on meidän muiden puolesta etsinyt, kokeillut ja löytänyt.
Jo 1970-luvulla läpimurtonsa tehnyt Leena Luostarinen (s. 1949) on maalari isolla M:llä. Hän on toiminut aktiivisesti ja myös arvostettuna taiteilijana ja vaikuttanut itsensä jälkeisiin maalarisukupolviin myös opettajana.
Taidekriitikko Otso Kantokorpi on koonnut Taidehallin takautuvaan näyttelyyn liki 60 Luostarisen maalausta. Vaikutelma on läkähdyttävän runsas, ja silti useita keskeisiä maalauksia piti ripustusvaiheessa jättää pois.
Taiteilijoita luokitellaan tyylisuuntiin, ja Luostarista on kai useimmiten nimetty uusekspressionistiksi. Onkin totta, että suuri osa Luostarisen taidetta sisältää rajuja muotoja, voimakkaita värejä, ja se näyttää ilmaisevan kiihkeitä tunteita ja dramatiikkaa.
Maalaukset saavat vahvuutta paitsi usein suuresta koostaan, myös intensiivisistä värimaailmoista ja säästelemättömästä ja suurieleisestä tavasta sivellä, valuttaa ja kerrostaa maalia.
Katsoja voisi helposti kuvitella, että tekijällä olisi ollut kiire saada kankaalle juuri tietynlainen tunnelma, värit ja liike. Monessa kuvassa on laaja, paikkaan määrittymätön maisemallinen tila, jossa on vain vähän esittäviä elementtejä, kuten kasviaiheita, eläimiä tai ihmishahmoja.
Taiteilijan syvällinen kiinnostus taidehistoriaan ja vieraisiin kulttuureihin näkyy aiheiden valinnassa: pyramideja, arvokkaita kissapetoja, eksoottisia maisemia, ornamentiikkaa ja viittauksia itämaisiin kuvaperinteisiin. Muistan hyvin, miten järisyttävän vaikutuksen nämä väkevät maalaukset jo 1980-luvulla minuun tekivät.
Väkevän ja rumankauniin rinnalla Leena Luostarisen taiteessa on vahva lyyrinen sävy. Ensimmäisessä isossa näyttelysalissa ovat nykyiset suosikkini: kaksi pitkään ateljeessa rullalla ollutta Luolapalatsi-nimistä maalausta vuodelta 1996. Ne ovat kolme metriä leveitä ja yli kaksi korkeita ja tuntuu, että niiden energiakentät ja värimassat imaisevat minut sisäänsä.
Kummankin pinnalla on intensiivisen sävykkään taustan päälle maalattuja maljamaisten kasvien pinoja tai torneja – vai onko? Näenkö myös vuoristoja, outoa sumua veden päällä, pilviä ja valtikkamaisia kukkia vai onko kyseessä uni?
Vitriinin kootut lukuisat luonnoskirjat valottavat Luostarisen aiheiden ja teemojen kehittymistä ja taiteilijan tapaa hahmottaa kaikkea kohtaamaansa kuviksi. Ymmärrettävistä syistä kävijä ei kuitenkaan pääse niitä itse selailemaan.
Näyttelyyn liittyy historian siipien havinaa. Alun perinkin näyttelytilaksi rakennettu kaunis Taidehalli täyttää tänä vuonna 85 vuotta, ja tämän näyttelyn tuottaja on jo 167-vuotias Suomen Taideyhdistys. Sen tärkeä ja näkyvä toiminnan muoto on järjestää tällaisia yhä aktiivisten taiteilijoiden takautuvia näyttelyitä, joihin tehdään myös arvoisensa näyttelykirjat.
Suomalaista taidetta käsittelevää kirjallisuutta tuntuukin julkaistavan pääasiassa suurten näyttelyiden yhteydessä.
Leena Luostarinen – tiikerinpiirtäjä. Näyttely Helsingin Taidehallissa Nervanderinkatu 3,
3.3.2013 saakka.
Avoinna ti, to ja pe 11–18, ke 11–20,
la ja su 11–17. Liput 9 / 6 e, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.
Jaa tämä artikkeli: