Kauneutta kauheudessa
Taiteen sisältö etusijalla. Elina Merenmies sanoo, että hänen työnsä kertovat hänen sen hetkisestä ymmärryksestään hänestä itsestään ja maailmasta.

Taiteen sisältö etusijalla. Elina Merenmies sanoo, että hänen työnsä kertovat hänen sen hetkisestä ymmärryksestään hänestä itsestään ja maailmasta.

Kauneutta kauheudessa

Elina Merenmiehen kuvat kytevät syvällä sielussa. Niiden voima ja monikerroksisuus vavahduttavat.

Teksti Risto Nordell
Kuva Sirpa Päivinen

Aurinko kurkistaa sisään Elina Merenmiehen ateljeen ikkunoista Arabianrannassa. Se valaisee myös ikoninurkkauksen. Ateljee on täynnä kirkkautta ja tärpätin tuoksua. Huoneen täyttää Merenmiehen hersyvä nauru.

– Nelivuotiaana en tehnyt muuta kuin etsin papereita, joille piirtää. Lukioaikana en tarvinnut ammatinvalinnan ohjausta. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taideopinnot, ensin Brysselissä ja myöhemmin Kuvataideakatemiassa Helsingissä ja Prahassa. Muuten olisin tuhoutunut.

Arvostetuimpiin kuvataiteilijoihimme kuuluva Merenmies istua rojottaa vaatimattomasti työessussaan puutuolilla. Hän kertoo ihmeellisen tarinan pilvipatsaasta.

– Olen nuoresta saakka lukenut paljon Raamattua, varsinkin Gustave Dorén kuvittamaa. Tutkin Vanhaa testamenttia ja olin hyvin kiinnostunut kaikkeinpyhimmästä, paikasta, jonne kukaan ei saanut mennä. Vaikutuin myös Jumalasta, joka pilvipatsaana johti Israelin kansaa erämaassa.

Noihin aikoihin, kauan ennen kuin Merenmiehestä tuli ortodoksi, hän pistäytyi Uspenskin katedraalissa.

– Näin alttarin porttien avautuvan ja sulkeutuvan ja pappien liikkuvan hiljaa edestakaisin. Silloin tajusin välähdyksenomaisesti: se pilvipatsas ja kaikkeinpyhin ovat edessäni. Ne ovat Uspenskin kuninkaan porttien takana, Merenmies kuvailee.

– Aloin tiedostamatta ostaa kaikkea, kukkia, vaatteita, kankaita, Uspenskin ikonostaasin ja alttarihuoneen väreissä. Sitten pilvipatsas alttareineen alkoi siirtyä metsäaiheisiin maalauksiini. Olin hämmentynyt, sillä teemat ovat niin suuria, mutta minä vain halusin maalata niitä. Siksi ehkä piilotin ne metsän siimekseen.

Piirrokset ihmiskasvoista ovat myös tunnusomaisia Elina Merenmiehelle. Vavahduttavat kuvat peilaavat rajuja sisäisiä prosesseja, kuten kärsimystä. Keskustelumme rönsyää taiteilijan kollegan Henry Wuorila-Stenbergin Job-aiheisiin maalauksiin.

– Vaikka ainoankaan teokseni nimi ei ole Job, luulen, että silti olen maalannut monia Jobeja. Minun on ollut aina vaikea tulkita ihmisten ilmeitä. Olen tutkinut vanhojen renessanssimaalareiden maalaamia kasvoja niin hartaasti, että voisin tehdä vaikka väitöskirjan aiheesta, Merenmies sanoo.

– Hain varhaisrenessanssin mestareilta vaikutteita tietoisesti. Aluksi töitä oli vaikea katsoa, sillä koin ne ikään kuin syytöksinä. Jotkut flaamilaisten maalareiden ikonimaiset Golgatat ovat täydellisiä. Suhteeni muuttui, kun annoin niitten vaikuttaa vain emotionaalisesti. Kyyneleet alkoivat virrata, itkin, itkin ja itkin. Tämä tapahtui ollessani 25-vuotias. Elämässäni oli tapahtunut jo kaikkea, mikä vakavoitti minua.

Taidekriitikko ja kuraattori Juha-Heikki Tihinen on sanonut, että Merenmiehen taiteessa kauneus näyttäytyy kauheudessa.

– Monet työni syntyvät sattumalta, mutta samalla hitaasti hyväksyn prosessin lopputuloksen ja yritän ymmärtää sitä itsekin.

Merenmiehen mukaan on olemassa asioita ja tunteita, jotka täytyykin huutaa taiteessa julki.

– Töitteni vaurio tai villiys ja mustuus ovat sellaisia, että vaikeassa tilanteessa oleva ihminen voi saada niistä lohtua. Ihan niin kuin kirkossakin. Tietysti niistä saa erilaista lohtua kuin kirkon ikuisen totuuden sanomasta.

– Rankoissa syöpähoidoissa käyneet tai läheisensä menettäneet ovat kertoneet, että he näyttävät minun piirustuksiltani tai saavat niistä voimaa jaksaa hetken eteenpäin. Minulle on suuri asia, jos joku saa töistäni tällaista tukea. Työni eivät ole mitään ikoneita, ne ovat vain terveisiä minulta.

Taiteilija pohtii, että hänen töissään näkyvää kärsimystä joutuvat kokemaan kaikki. Vaikka kuinka luottaisi Jumalaan, se ei tee ihmistä immuuniksi kärsimykselle.

– Olisi aika kauheaa, jos me kristityt olisimme niin siloteltuja ja kiiltäviä, ettei meihin osuisi mikään. Elämässä on vääristyneisyyttä, sairautta ja kipua. Niiden kanssa on vain elettävä.

Merenmies ei voisi kuvitella olevansa sellainen taitelija, joka ”suoriutuisi” taiteestaan jotenkin siististi. Monet kiinnittävät muotoon paljon huomiota, mutta hänelle sisältö ja taiteellisen totuuden etsiminen ovat tärkeämpiä.

– Jokainen työni on senhetkinen ymmärrykseni itsestäni ja maailmasta. Luovassa työssä on aikaa miettiä syntyjä syviä. Siinä voi keskittyä sisäiseen kutsumukseen ja elämään.

– Se tarkoittaa paitsi toimeentulon epävarmuutta ja kovaa työtä, mutta myös sellaista vapautta, johon palkkatyössä oleminen ei anna mahdollisuutta. Kahdeksasta neljään -systeemi olisi syönyt minut. Nyt se on jossakin tuolla, sanoo Elina Merenmies ja viittaa ulos ateljeen ikkunasta.

Sinne ulos palaan minäkin. Rekat jyristävät Hämeentien suunnassa. Katumainokset kirkuvat kuluttamisen autuutta. Onneksi jossain on toinen maailma.

Elina Merenmiehen All the Trees Are Mine Galerie Anhavassa, Mannerheiminaukio 3, 9.1.–2.2. Avoinna ti–pe 11–17, la–su 12–16.

Jaa tämä artikkeli: