Kauppa-auto on harvinainen näky
Uusi elämys. Kerttu ja Iiris Rasi sekä Tappe-nalle kävivät kauppa-autossa ensimmäistä kertaa. Kai Rasille liikkuva myymälä on lapsuudesta tuttu ilmiö ja Leo ”Leksa” Hautakangas on viihtynyt ratin ja kassakoneen takana jo 16 vuotta. Kuva: Jani Laukkanen

Uusi elämys. Kerttu ja Iiris Rasi sekä Tappe-nalle kävivät kauppa-autossa ensimmäistä kertaa. Kai Rasille liikkuva myymälä on lapsuudesta tuttu ilmiö ja Leo ”Leksa” Hautakangas on viihtynyt ratin ja kassakoneen takana jo 16 vuotta. Kuva: Jani Laukkanen

Kauppa-auto on harvinainen näky

Finnoontietä huristava kauppa-auto kääntää katseet. Nuorten ilmeet ovat hämmästyneitä ja keski-ikäisillä kasvoilla paistaa nostalgia-aallon nostattama hymy.

Leo ”Leksa” Hautakangas on tänä aamuna jo tehnyt kauppaa Kuninkaantiellä, Diakonissalaitoksen pihassa. Nyt hän ohjaa ajokkiaan kohti Puolarmaaria. Alamäessä yli 20-vuotias autoveteraani rullaa mukavasti, mutta vauhtihirmuksi sitä on vaikea määritellä.

”Vankkurilla on kolme kauppa-autoa, mutta vain tämä yksi enää liikkuu, ja tämäkin niin kauan kuin Luoja suo”, Hautakangas lohkaisee.

Vankkuri aloitti liikennöinnin 1970, myymäläautojen suosion huippuvuonna. Suomessa oli silloin 1200 kulkevaa kauppaa, nykyään enää muutamia kymmeniä. Uudellamaalla Vankkuri on lajinsa ainoa. Hautakangas aloitti 1997, jolloin espoolaisyrityksellä oli kuusi autoa jatkuvasti tien päällä.

”Silloinen kauppias oli kaverini. Tulin näihin hommiin vain käymään, mutta 16 vuotta tätä on nyt piisannut.”

Keväällä Hautakankaalle haettiin työkaveria, ja nuoret miehet yksi toisensa jälkeen perääntyivät.

”Yhtenä maaliskuun aamuna ratin takana sitten istui nuori nainen, Heidi. Autosta oli sisätilan lämmitin hajonnut ja kyyti oli kylmää. Olin aivan varma että siihen jäivät tytön ajot, mutta sitkeä mimmi ottikin pestin vastaan”, Hautakangas kertoo ja haukkaa eväsleipää.

Kuljettajat tekevät työtä vuoroviikoin. Päivät alkavat varhain varikon ja tukkutäydennysten kautta. Vastuullisesta työstä on Hautakankaan määritelmän mukaan ”60 prosenttia kauppamiehen hommaa ja 40 prosenttia ajamista.”

Kapealla Kimalaisenpolulla Hautakangas tuuttailee muutaman kerran kevyesti äänitorvea.

”Markkinointia! Meillä ei ole telkkarinmainoksia, mutta äänestä tietää että nyt on kauppa-auto kulmilla.”

Mirja Lavanne ei tarvitse äänimerkkejä, kaupan aikataulu on vakioasiakkaalle tuttu.

”Yli kaksikymmentä vuotta olen käynyt tässä aina kun mökilläni olen. Autottomalla ihmisellä kädet venyvät, jos kaiken joutuu bussipysäkiltä kantamaan. Täältä saan kaikki perustarvikkeet kätevästi”, Lavanne kertoo.

Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousee Tappe -niminen nalle ja kaksi nuorta neitiä, jotka ovat kauppa-autossa ensimmäistä kertaa.

”Karkkia! Pullaa!” 9-vuotias Kerttu Rasi yllättyy valikoimien runsaudesta. Hän on tullut isänsä Kai Rasin ja 4-vuotiaan siskonsa Iiriksen kanssa hakemaan jäätelöä, ja sitäkin löytyy.

Steve Payne on asunut alueella neljä vuotta. Hänen mielestään kauppa-auto on tarpeellinen, ja vielä parempi olisi jos se kävisi Puolarmaarissa myös talviaikaan.

Myymäläauton kesäaikataulut jatkuvat elokuun loppuun saakka. Espoossa pysähdyksiä on neljässä pisteessä joka keskiviikko ja lauantai. Talvikaudella pysäkkejä ympäri Uuttamaata on vähemmän, mutta niillä käydään useammin.

”Perusasiakaskuntaa ympäri vuoden ovat syrjäseutujen vanhukset sekä palvelutalojen väki. Moni olisi aika pulassa, ellei kauppa tulisi lähelle”, Hautakangas vakavoituu.

Palvelutalo Merikartanon pihassa lausunto saa vahvistusta. Hautakangas palvelee sujuvasti jalkakäytävälle rouvaa, joka on saapunut autolle rollaattoriin tukeutuen. Kaupanteon ohessa hän ehtii vaihtaa kuulumisiakin. Eräs hopeahapsinen rouva saa kehut kuljettajalle kutomistaan villasukista. Seuraava asiakas tokaisee että ”ennen kävi tie miehen sydämeen vatsan kautta, mutta täällähän vokotellaankin villasukilla!”

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi