– Kuurot eivät ole vammaisia, vaan viittomakielisiä, viittoi lähihoitaja Anne Bannat. Kuva: Sirpa Päivinen
Kehitysvammaiset tuovat elämäniloa ja rakkautta kaupunkiin
Viime torstaina Esplanadin hiekkakäytävillä liikkui tavallista enemmän erilaisia helsinkiläisiä. Ensimmäinen Kehitysvammaisten tapahtumatori ”Meidän kaikkien kaupunki” täytti Espan.
– Nähdään! huikkaa sokea Eija kömpiessään taksiin, joka vie Nukarin ryhmäkodin asukkaita Espan tapahtumatorilta takaisin kotiin. Hän on juuri kertonut olevansa kodin ainoa näkövammainen, asuvansa yläkerran huoneessa, jossa on televisio ja kuuntelulaite, ja soittavansa bändissä rockia. Tervetuloa kuuntelemaan!
Taksin etupenkille työntyy pitkä Seppo Sinkkonen. Hän on ollut liikkeellä jo varhaisesta; oli esiintyminen aamu-teeveessä Pasilassa. Sinkkosen vierellä sulana hymynä pyörivä pikkuinen Tuula näyttää sormusta nimettömässään. Kihlasormus!
Torstaina Esplanadin hiekkakäytävällä liikkuu tavallista enemmän erilaisia helsinkiläisiä. Yksi heistä on rehevä mustapaitainen Sami Helle. Hän on Me Itse ry:n johtoryhmästä.
– Me Itse on kehitysvammaisten oma valtakunnallinen yhdistys, joka on pyörinyt kymmenisen vuotta. Aloitettiin se kun kyllästyttiin siihen, että toiset päätti asioista meidän puolesta, hän kertoo.
Sami on muusikko kulttuurityöpaja Valossa.– Soitan bassoa, se on hyvä juttu.
Hänellä on huono lähimuisti. Jos jotakin on tehtävä, se pitää sanoa hänelle about viisi minuuttia ennen. Kuitenkin Helle myös muistaa tekemisiään: treenejä on ollut. Viime kesänä oli keikka Porin Jazzissa, ja Faces-festarit.
– Kivoja juttuja mä muistan. Epäkivoja on vaikeampi muistaa.Ei paha.
Haaveena työpaikka
Espan lavalta kuuluu Taide- ja Toimintakeskus Kaarisillan musiikkiesitys, pikkumökeissä kymmenet kehitysvammaisten parissa työskentelevät järjestöt esittelevät toimintaansa. Leijonaemojen kojussa kaunis suurisilmäinen poika nojaa äitiinsä, hänen kätensä värisevät kuin perhosen siivet.
Leijonaemo-äitejä yhdistää se, että heillä on ”ainutlaatuinen erityislapsi”.
Yhtä, jo pitkälle aikuista, erityislasta työnnetään rattaissa. Nainen on kiertynyt jonnekin syvälle omiin maailmoihinsa, katse lepattaa tietymättömissä.
Entä jos… -näyttely esittää unelma-ammatteja
Helsingin kaupungin tuettu työ työllistää tavallisissa työpaikoissa 114 kehitysvammaista. Pasilan toimintakeskuksen projektissa ENTÄ JOS... esiintyvät kehitysvammaiset henkilöt työskentelevät työ- ja päivätoimintakeskuksessa. Heillä ei ole rajoittuneen toimintakykynsä vuoksi mahdollisuutta muunlaiseen työhön. Mutta jos ammatin voisikin valita vapaasti, mitä heistä tulisi?
Yhteisötaiteellisesta projektista vastasivat ohjaajat Mikael Neiberg, Jaana Pietilä ja Johanna Pirhonen.
Unelma-ammatti: rock-muusikko. Näyttely on esillä Pasilan kirjastossa 9.–30.6.
Cäpsän ständillä Hannu, 51, luettelee tuttuja, joita on Espalla bongannut. Hän asuu Siltamäessä ja ajaa arkisin 69:llä päivätoimintakeskukseen Käpylään. Siellä on muun muassa tiskihommaa, haravoimista ja uutena juttuna kerran kuussa disco. Lauluporukassakin Hannu käy.
Vieressä taputtelee ja katselee huolehtivaisesti ryhmätoveri Timo.
– Elämänilo ja rakkaus, kiteyttää Cäpsässä vetäjänä toimiva Tero Raschka syyn ammatinvalintaansa.
– Toiset tarvitsevat enemmän kuin toiset saadakseen saman verran.
– Ryhmässä on myös nuoria ja heidän kehittymisensä näkee, vaikka se kestäisi viisikin vuotta. Ryhti paranee ja itsetunto kovenee, kun he esimerkiksi oppivat käyttämään julkisia kulkuneuvoja.
Raschka kertoo, että Hannun, Timon ja muiden kanssa käydään joka keskiviikko taidenäyttelyssä.
– Jugend-Sali on ollut meidän kantapaikkoja.
Johanna Rahkila, 20, tarjoaa salmiakkeja Keskuspuiston Ammattiopiston kojussa. Hän käy valmistavassa sosiaali- ja terveysalan avustajakoulutuksessa. Haaveena on työ vanhainkodissa. Haave on realistinen, sillä opisto pyrkii hankkimaan oppilailleen työpaikan.
Jaa tämä artikkeli: