Kohta purkautuu. Heimo Harjun kotiinpaluujuhlassa vanhat parrat saavat kuulla kunniansa. Kuvassa vasemmalta Juha Varis, Kristiina Halttu, Pirjo Määttä, Raimo Grönberg, Kaija Pakarinen, Juha Muje ja Kirsti Wallasvaara.
Kenelle valta kuuluu?
Kuusikymppisen Heimo Harjun perheessä avautuu sukupolvien välinen kuilu.
Teksti Marja Kuparinen
Kuva Stefan Bremer
Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä Patriarkka on hitaasta alustaan huolimatta ulkoisesti komeaa katsottavaa. Juha Jokelan (muun muassa Mobile Horror , Fundamentalisti ja Esitystalous ) teksti naurattaa tuon tuostakin, kun ihmiset tunnistavat sivalluksen. Se, että näytelmä haluaa olla kansakunnan peili, käy ilmi jo siitäkin, että yleisö saa ennen näytelmän alkua ihailla itseään näyttämön levyiseltä peilipinnalta.
Patriarkka on kertomus 63-vuotiaan Heimo Harjun ( Raimo Grönberg ) paluusta Ranskan Normandiasta Suomeen. Eläkevuodet eivät anna haastetta, ja mies tahtoo vielä kerran kantaa vastuuta ja osallistua maailman muuttamiseen. Hänen alistuvainen vaimonsa Virpi ( Kirsti Wallasvaara ) luopuu pitkin hampain puutarhastaan ja lähtee mukaan.
Kotona odottaa ajatuspajassa työskentelevä poika Jarno ( Juha Varis ), 40, jolla ei ehdottomasti ole neljänkympin kriisiä, sovinnainen kääntäjätytär Jonna ( Pirjo Määttä ), 37, sekä Jarnon tutkijana työskentelevä vaimo Petra ( Kristiina Halttu ), 42. Perheen vanhemmista nähdään myös hellyttävät nuoremmat painokset ( Heikki Pitkänen ja Minka Kuustonen ).
Kätketty näkyy eniten kahdessa päivällispöydässä, Jarnon syntymäpäivillä ja isän ja äidin paluujuhlassa. Jälkimmäisillä Petra lataa katkeran täyslaidallisen miesten silmille. Hölläsuinen isän ystävä Kale ( Juha Muje ) sekoittaa pakkaa saarnaamalla patriarkalle aikojen muuttumista. Kalen vaimo Anja ( Kaija Pakarinen ), 63, katsoo pitkään miestään. Tuonko kanssa minä olen elänyt?
Näyttääkö Patriarkka sitten kuvan nyky-Suomesta? Tunnistanko siinä omat kuusikymppisen kokemukseni?
Myöntävä vastaus ei ole selvä, sillä yksi sukupolvi ei ole koskaan yhdenmukainen ajatuksissaan eikä kokemuksissaan. Parhaillaankin Suomessa eletään rinnakkain hyvin monenlaisia ”nykyaikoja”.
Harjun perheessä nuori Heimo ja Jarno olisivat hyvinkin voineet ymmärtää toisiaan, niin riemastuttavalla tavalla heissä yhdistyy teorian paljous koskettamisen pelkoon ja läheisyyden ahdistukseen. Ajatushautomostakaan ei ole Jarnolle hyötyä, kun pitäisi yksinkertaisesti sulkea suunsa ja olla läsnä vaimon synnyttäessä.
Heimo joutuu kotiin palatessaan murenevien totuuksien ympäröimäksi. Jos on tottunut osaamaan ja tietämään, ei ole helppoa myöntää, että oma aika aktiivivaikuttajana on ohi. Kun vaimokin vielä julistaa selviävänsä aivoinfarktinsa kanssa yksin, miehen ankkuriköysi on poikki.
Merkillisen paljon Patriarkassa on pinnanalaista katkeruutta ja vihaa. Erityisen selvästi pettymys tulee esiin Virpin ja Anjan reaktioissa. Toinen julistautuu itsenäiseksi, toinen päättää erota. No, ratkaisu tunnetaan nykyisin monessa pitkässä avioliitossa, silti en tunnista ympärilläni vastaavaa vihaa.
Tarkka valo kääntyy vuoron perään kuhunkin perheenjäseneen ja heidän ystäviinsä. Hieno videoiden käyttö lisää tasoja. Niiden suunnittelu on Timo Teräväisen . Hänen edellinen videotyönsä Kansallisteatteriin oli Täällä Pohjantähden alla 2011 .
Patriarkassa pelkistetty tila avautuu hetkessä Normandian avaralle rannalle, Jarnon ja Jonnan kotiin, öiselle Kaisaniemenkadulle tai Heimon ja Virpin nuoruuteen. Illalliskohtausten kertautuminen taustan peilipinnalta on paitsi tehokasta myös kaunista. Tulee tunne, että Harjun perhe ei ole ongelmissaan yksin. Näitä sanoja pudotellaan muuallakin.
Missä sitten on näytelmän toivo, jos sitä on? Ehkä siinä, että Heimo suostuu lopulta kysymään ja kuuntelemaan vastausta. Jarno ja Jonna jäävät etäälle toisistaan, mutta ainakin he katsovat toisiaan – ehkä myös näkevät.
Elämä ei antaudu valmiina yhdellekään sukupolvelle. Siinä on lahjomatonta tasa-arvoa.
Juha Jokela: Patriarkka.
Kantaesitys Kansallisteatterin
suurella näyttämöllä 19.9.
Jaa tämä artikkeli: