Kertarysäyksellä. Janne Pohjan elämä sai vankilassa täysin uuden suunnan. Nyt ohjaajan työ tuntuu omalta. Asiakkaita ymmärtää paremmin, kun yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten kokemusmaailma on itselle tuttua.
Kerralla vapaaksi
Mukavan oloisesta miehestä ei uskoisi, että hänellä on takanaan vakavia rikoksia ja huumekierre. Mutta se olikin edellisessä elämässä.
Teksti Tarja Kivimäki
Kuva Jani Laukkanen
Nämä asiat ovat liiankin tuttuja myös Pohjalle. Hän on istunut vankiloissa kymmenkunta vuotta, kuusi kertaa.
Viimeinen tuomio tuli hätävarjeluna tehdystä taposta. Väkivaltainen käytösmalli oli hänen tapansa reagoida asioihin, mitä päihteet ja psyykenlääkkeet vain pahensivat. Alkoholinkäytön Pohja aloitti 13-vuotiaana. Kun pojalla oli ongelmia, annettiin avuksi rauhoittavia reippaalla kädellä.
– 15-vuotiaana sain lääkärin reseptillä sata diapamia kouraan, Pohja kertoo.
Katu veti puoleensa, kun kotona ei ollut hyvä olla. Janne Pohjan isäpuoli pahoinpiteli poikaa toistuvasti, ja kun äiti ja isäpuoli saivat yhteisiä lapsia, poika jäi ulkopuolelle. Hän ei uskaltanut tehdä kotona oikein mitään, mutta kadulla ja jengissä uskalsi.
– Mummo oli ainoa, joka ymmärsi ja jonka luo saatoin aina mennä.
Peruskoulu tuli suoritettua tarkkailuluokalla. Pohja käytti kovia aineita 10 vuotta ja eli rikollismaailmassa. Huumevelkoja perittäessä väkivalta kuului kuvioon. Häntä pelättiin vankiloissakin.
– Suojelin itseäni lyömällä varmuuden vuoksi ensin.
Ennen uskoontuloaan mies ei ollut ikinä tehnyt töitä. Pikku hiljaa hengelliset asiat alkoivat kiinnostaa. Kerran taas putkassa istuessaan hänelle tuli voimakas ahdistus ja ajatuksia itsemurhasta. Pohja pyysi selliin Raamatun. Hän alkoi myös käydä vankilan hengellisissä tilaisuuksissa.
Hengellistä etsintää kuvaa Pohjan vankeudessa ottama risti-aiheinen käsivarren tatuointi. Aineiden käyttö kuitenkin jatkui vankilassa, kunnes tammikuussa 2009 Pohja yhtä äkkiä näki kaiken täysin uudessa valossa.
– Maa ei järissyt, mutta tunsin voimakkaasti Jumalan läsnäolon.
Helpotuksen tunne oli valtava. Janne Pohja ystävystyi vankilalähetin kanssa, kävi tämän kanssa keskusteluja ja luki Raamattua. Hän myös jätti huumeet, psyyken- ja unilääkkeet. Kertarysäyksellä.
– Uusi elämä pelotti ja vieroitusoireet olivat kauheat, mutta kestin ne uskon avulla. Koko ajatusmaailmani muuttui kerralla. Samalla jäivät huumetuhojen takia määrätyt sydän- ja vatsalääkkeet. Minun kohdallani tapahtui Jumalan ihme, Pohja tunnustaa.
Vartijat ja muut vangit eivät tienneet, miten suhtautua. Koska Pohjaa pelättiin, hänelle ei uskallettu naureskella. Vartijat löivät keskenään vetoa, kuinka pitkään kääntymys kestäisi. Pohja teki heti selväksi, että hänelle ei tästä lähtien huumeita tuoda.
Kahdesti huumepaketti tuotiin käteen, mutta hän ei retkahtanut.
Tie vei Vaasaan kristilliselle päihdekuntoutusosastolle, työelämävalmennukseen ja sitten koevapaalle, nykyiselle työpaikalle Kallvikin kartanoon. Työ ohjaajana tuntuu omalta. Asiakkaita ymmärtää paremmin, kun yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten kokemusmaailma on itselle tuttua.
Uuteen elämään kuuluu myös perhe, vaimo ja Amanda -vauva.
– Rukoilin, että Jumala ohjaisi elämääni puolison. Näin kävikin – tuleva vaimo tuli käymään työpaikalleni, Pohja sanoo.
Ennestään Pohjalla on 10- ja 17-vuotiaat lapset. Suhteet sukulaisiin ovat korjautuneet, ja elämä on täyttä ja kiireistä. Janne Pohja opiskelee nyt lähihoitajaksi päihde- ja mielenterveystyön linjalla. Hän kiertää myös puhumassa vangeille ja nuorille.
– En pärjäisi päivääkään ilman Jeesusta.
Vangit kuuluvat myös Helsingin seurakuntien erityisdiakonian asiakaskuntaan, vaikka se palveleekin pääasiassa asunnottomia ja päihdeongelmaisia.
Diakoni Kimmo Kajos käy viikoittain Vantaan vankilassa, jossa on suurin osa Helsingin tutkintavangeista. Hän vetää keskusteluryhmää ja on tavattavissa myös kahden kesken.
– Kyse on seurakuntalaisten kohtaamisesta, Kajos toteaa.
Keskusteluryhmät ja hartaushetket organisoidaan osastoittain. Kaikille vangeille ei haluta antaa tilaisuutta tavata toisiaan osastorajojen yli – turvallisuussyistä. Osastoittain toimiminen kuitenkin vähentää osallistumismahdollisuuksia ja nostaa sen kynnystä.
Keskusteluissa painottuvat käytännön elämän kysymykset, kuten raha-asiat, ihmissuhde- ja päihdeongelmat.
– En kysy enkä halua tietääkään, mitä kukin on tehnyt. Näin voin tutustua jokaiseen vapaana ennakkokäsityksistä, toteaa Kajos.
Keskusteluissa käydään syyllisyyspohdintojakin. Vangit puhuvat usein tekemisistään ”hölmöilyinä”.
Uskoontulolle on Kajon kokemuksen mukaan vankilassa ”tilausta”, kun elämässä on vastassa täydellinen umpikuja.
– Erityisdiakonian tavoite on, että usko olisi voimavara ja uuden alun rakennuspalikka.
Kajos toteaa itse olevansa ”uskoon kasvanut” ja vierastaa hieman ”uskoon tulemisen” käsitettä. Samasta asiasta on kuitenkin perimmältään kyse.
– Monella kääntymyksen kokeneella on heti suuri tarve auttaa muita. Tällöin on vaarana oma uupuminen. Muurien sisällä alkanut usko ei aina kestä arjen siviilielämän paineita. Itselle pitäisikin antaa ensin aikaa rakentaa rauhassa uutta elämää.
Jaa tämä artikkeli: