Kesätunnelmia
Kuuma päivä, niin kun kaikki päivät viime aikoina. Tulen autolla kotiin. Parkkipaikalla lasten leluja, kärryjä, autoja, nukkevaunuja. Neljä lasta leikkii ajotiellä, iät ehkä 3–5 vuotta. Vanhempia ei näy missään. Pikkutyttö laittaa muovipullon pöksyihin. ”Katsokaa minulla on kikkeli!”
Hetken päästä muovipulloja heitetään autoja kohti. Hauska leikki, mutta jostain syystä Täti Minä ei pidä siitä: ”Pulloja ei saa heittää, ajotiellä ei saa leikkiä, menkää pihalle, teillähän on kaunis piha.” Lapset katsovat minua vihaisesti. Leikki jatkuu. Toisella sanomalla siirtyvät puoli metriä jalkakäytävän suuntaan, mutta kun katson myöhemmin parvekkeelta, he ovat taas ajotiellä.
Nelivuotias poika, selvästi jengin pomo, riitelee uhmakkaasti: ”Tämä ei ole ajotie, se on autotie ja täällä saa leikkiä!” Ehdotan neuvottelua vanhempien kanssa. ”Mulla on vain isä ja sitä ei ole!” ”Soitanko sitten poliisin?” kysyn minä. Tämä tepsii, ja jengi siirtyy pihan puolelle.
Kolmen vuoden päästä tämä jengin pomo menee kouluun ja hieman myöhemmin hänestä kasvaa murkku. Millaisia keinoja pojan opettajat joutuvat käyttämään?
Kävin juuri helteisessä Varsovassa ja Krakovassa. Molemmat ovat valtavan isoja ja hienoja kaupunkeja, ihmiset vain viettävät paljon aikaa ruuhkassa. Autojen jonot ovat monta kilometriä pitkiä ja matkoihin pitää varata kolme kertaa enemmän aikaa kuin etäisyys vaatisi. Autoteollisuus ja jatkuva kasvu tekevät ihmisten elämästä helvetin. Ja kaikki, joilla ei ole vielä autoa, unelmoivat sen ostamisesta.
Krakovaan mentiin katsomaan sukuumme syntynyttä poikavauvaa.
Puolalaiset vauvat nauttivat raitista ilmaa avovaunuissa, joissa on hauska, iso auringonvarjo.
Suomi on maailman paras maa äideille ja vauvoille. Mutta minä en haluaisi olla suomalainen vauva. Minua kuljetettaisiin helteissä umpinaisissa vaunuissa paksu vaippa kasvojeni edessä. En saisi nähdä maailmasta mitään enkä saisi katsekontaktia kehenkään. Kuulemma he ovat niin rauhallisempia. Siinä tulee mieleen, että vauvat ovat antaneet periksi eivätkä yritä enää saada kontaktia vanhempiinsa ja maailmaan.
Grazyna Zeranska-Gebert
kirjoittaja on viulunsoiton opettaja
Jaa tämä artikkeli: