Arman Alizadin ja Meeri Koutaniemen teokset kertovat selviytymisestä. Kuva: Kansallisgalleria/ Petri Virtanen
Kiasman uusissa näyttelyissä näkyy maailma juuri nyt
Museossa on esillä brittiläisen Mona Hatoumin sekä Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin kantaa ottavaa taidetta.
Brittiläisen kuvataiteilijan Mona Hatoumin (s. 1952) pelkkä henkilöhistoria on varsin ajankohtainen: hän on palestiinalaistaustainen beirutilaisperheen lapsi, joka joutui jäämään Lontooseen vuonna 1975, kun Libanonissa syttyi sisällissota. Nykyään hän on Iso-Britannian kansalainen.
Teemoiltaan Hatoumin taide on aina ajankohtaista – vain maiden nimet uutisissa vaihtelevat. Hän on tehnyt työtään kontrollia pohdiskellen ja sitten konfliktien ja ristiriitojen värittämää maailmaa kommentoiden.
Hatoum on läpeensä poliittinen mutta sellaisena varsin ovela. Hänen isot installaationsa ovat usein minimalistisia. Ne eivät kerro suoraa tarinaa, mutta kykenevät vähäeleisyydessään luomaan vastustamattoman voimakasta emotionaalista latausta. Ne ovat psykologisesti vangitsevia, mutta karttavat sitä spektaakkelin maailmaa, mihin monet menestyneet taiteilijat kurkottavat.
Tässäkin näyttelyssä on monta sellaista teosta. Esimerkiksi Quarters (1996) koostuu rautasängyistä ja viittaa muodollaan laitosmajoitukseen, vankilaan tai kasarmeihin. Nykykatsojan mieleen saattaa tulla kuitenkin vastaanottokeskus. Sänkyjen asettelu perustuu 1700-luvun lopulla kehitetyn lieriömäisen ja tarkkailua helpottavan vankilatyypin, panoptikonin, ideaan. Tätä on käsitellyt myös ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926–1984), muun muassa kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (suom. 1980). Hatoumin varhaisempien performanssien keskeinen tematiikka liittyikin nimenomaan sosiaaliseen ja poliittiseen kontrolliin.
Mona Hatoum ja teoksensa Map (Kartta).
Mona Hatoum osaa yhdistää kauneuden ja kammottavuuden viettelevästi samaan teokseen. Impenetrable (Läpipääsemätön, 2009) näyttää kauempaa veistokselta, jossa metallista tehty ilmassa roikkuva kuutio luo voimakkaan mutta herkän visuaalisen vaikutelman. Lähempää tarkasteltuna materiaali paljastuu piikkilangaksi. Teos viittaa venezuelalaistaiteilija Jesús Rafael Soton (1923–2005) teossarjaan Penetrables, joissa yleisö saattoi sukeltaa värikkäiden muoviletkujen sekaan. Nykyajan puuhamaa johtaa väistämättä ajatukseen, että jotkut ihmiset joutuvat oikeasti yrittämään tunkeutumista piikkilankojen läpi.
Mona Hatoumin näyttely ei ole helppo. Se on retrospektiivinen luonteeltaan, ja monista vanhoista performansseista on mukana pieniä dokumentaatioita teksteinä ja mustavalkokuvina. Niille on syytä varata aikaa ja tarkkaavaisuutta. Pelkkien isojen veistosten katsominen ei riitä – filosofiset taustat niihin tulevat jo 1970-luvulta.
En tiedä, kuinka tarkkaan Kiasmassa on mietitty Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen -näyttelyn rinnakkaisuutta Hatoumin kanssa, mutta yhdistelmä toimii vaikuttavasti. Koutaniemen kuvat naisiin kohdistuvasta väkivallasta Intiassa ja Keniassa sekä Thaimaan pakolaisuudesta, samoin kuin Koutaniemen ja Alizadin yhteinen dokumentti Kun viha häviää Norjan vuoden 2011 joukkosurmista, ovat puhuttelevaa materiaalia maailmasta juuri nyt. On kuin Hatoumin työt loisivat filosofisen ja historiallisen taustan heidänkin työlleen.
Jaa tämä artikkeli: