Kuva: Esko Jämsä
Kiipeilijätyttö
Repussa on valjaat, mankkaa eli magnesiumia ja kiipeilykengät. Oikean kengän kärjessä on vaalea läntti: kuluma.
– Olen oikeakätinen ja oikeajalkainen. Tukeudun oikeaan jalkaan enemmän, Sinja Kuusenmäki, 9, selittää reppua purkaessaan.
Hän on juuri tullut isänsä Joni Kuusenmäen kyydissä Tervalammilta Salmisaaren liikuntakeskukseen. Yhdet viikon neljistä kiipeilytreeneistä ovat alkamassa. Sinja on kolmannella luokalla; treenit matkoineen eivät kuulemma koulunkäyntiä haittaa.
– Iskä on tehnyt näitä juttuja jo kauan, ja hän on ohjaajamme, Sinja kertoo.
Valtavan tiilirakennuksen sisällä aukeaa hämmentävän korkea harmaankirjava, rosoinen seinä, jota ikään kuin eriväriset karkit kirjovat.
– Ne on eri reittejä. Keltaiset on helpoimpia, ja kahvoja on tiheässä. Vihreissä otteita on vähän harvemmassa, ja on myös kapeita ”krimppejä” ja ”poketteja” ja muita hankalia otteita. Oransseissa välit on pitkiä ja välillä on tosi vaikeita paikkoja. Oranssit ovat kivempia, koska keltaiset on liian helppoja, Sinja selittää.
Kiivettäessä edetään yhtä, tietyn väristä tai vaikeusasteista reittiä pitkin. Näin pysyy järjestys, vaikka samoilla seinillä kapuaa päivittäin 400–700 ihmistä, viisivuotiaista viisikymppisiin.
Alussa lämmitellään patjalla. Tehdään vatsalihaksia, kärrynpyöriä, kuperkeikkoja.
– Mä saan 15 leukaa ja jotain 20 punnerrusta. Miesten punnerrusta, siro tyttö toteaa. Painokkaasti.
Vahvat käsilihakset ovat Sinjan mukaan tärkeät, koska joissakin kohdissa pitää mennä pelkillä käsillä.
– Mutta jalkalihaksia tarvitaan myös. Jos lipeää kattoreitissä ja jalat ei pidä, siinä menee paljon voimia.
Kiipeilyä on kahta lajia: köysikiipeilyä ja boulderia.
Köysikiipeily valjaissa on Sinjan mielestä raskasta ja vähän pelottavaakin.
– En tykkää. Otteita on harvassa, ja köysi tulee aina inhottavasti eteen. Mutta iskä sanoo, että jos haluaa olla hyvä boulderissa, pitää olla hyvä myös köydessä.
Boulderointi – joka jäljittelee siirtolohkareilla kiipeämistä – on Sinjan suosikki.
– Boulderoinnissa on matto alla. Ei tarvi valjaita, ja seinä on 3–4 metriä korkea. Köysikiipeilyssä seinä voi olla 20–30 metriä.
– Kivointa on istua matolla kaverin kanssa tai yksin ja etukäteen projektoida reittiä: miten mennä, kun tulee hankaloita paikkoja. Samasta kohtaa voi mennä eri tavoin.
Boulderointitilassa matalahkot seinäpinnat kaartuilevat kuin kiviä ja luolia jäljitellen. Välillä Sinja etenee katossa kuin hämähäkki kaikilla raajoillaan.
Perheensä kanssa Sinja on ollut kesällä boulderoimassa luonnossa.
– Ensin mennään autolla niin pitkälle kuin pääsee ja sitten kävellään loppumatka. On pieni patja, ja iskä siirtelee sitä. En tykkää kiivetä ulkona, kun ei ole otteita valmiina, on vain luonnosta muodostuneita ja ne on aika teräviä. Sormenpäät on ihan punaiset, muurahaisia on jaloissa, hyttyset kiusaa ja kuusenoksat raapii.
– Hyvin on aina mennyt. En ole tippunut.
P.S. Asun omakotitalossa, jonka pihalla on luonnonkivirappuset.
Unelmoin omasta boulderipaikasta, missä voisin harjoitella yksin tai kutsua jonkun kaverin. Se olisi mun taloni vieressä ja mä voisin olla siellä töissä.
Toinen unelmani on pitkä tukka. Ja kolmas se, että olis karkkimaa, missä kaikki olis tehty karkista ja suklaasta.
Katri Simonen
Jaa tämä artikkeli: