Kinkkinen juttu
Kaivosteollisuus on kinkkinen juttu. Tarvitsemme erilaisia metalleja ja kaivannaistuotteita muodossa tai toisessa. Harvalla on realistinen käsitys siitä, mitä kaikkea kaivoksissa tapahtuu – tai kaivosten ympäristössä.
Olen vankka yrittäjyyden kannattaja. Yhteiskunnassa on oltava sellaiset mekanismit, että yrittäminen ja riskinotto kannattavat. Olen ollut taipuvainen ymmärtämään kaivosteollisuuttakin kotimaassamme. Mikä ettei, mikäli maamme ja veronmaksajamme hyötyvät siitä, että meillä on jotain mitä myydä.
En ole varma, onko Talvivaara romahduttanut uskoni kaivosteollisuuteen vai ainoastaan suomalaiseen kaivosteollisuuteen. Suomalainen valtava yritys on toiminut kuin pahainen amatööri – tai rahanahne rikollinen. En tiedä, kumpi on pahempi visio.
Työssäni kehityskysymysten parissa olemme törmänneet kaivosteollisuuden ikäviin toimiin vaikkapa Afrikan Kongossa. Kulta- ja mineraalikaivosten työolot ovat surkeat ja korvaukset minimaaliset, työsuojelua ei ole, lapsityövoimaa käytetään, tuotanto myydään jonnekin kauas ja joku vatsakas kelmi Rolex-kelloineen käärii voitot.
On myös parempia esimerkkejä. Afrikan Botswanan valtio omistaa puolet maan suurimmasta timanttikaivosyhtiöstä, ja kaivostoiminta tuottaa 40 prosenttia valtion tuloista.
Kaivosteollisuuden houkuttelemisessa ei ole järkeä, jollemme saa siitä kunnon korvausta esimerkiksi valtion keräämän erillisen veron muodossa. Tosin on heitäkin, joiden mielestä kaivosyrittäjän tulee saada täysi vapaus tehdä mitä haluaa ilman tylsiä ympäristösäädöksiä tai varsinkaan ympäristön kulumista korvaavia maksuja. Yrittäjä kun ehkä työllistää paikallisia, ainakin jokusen. Tai vähintäänkin balttialaisia työmiehiä, joiden työvoima on toistaiseksi edullisempaa.
Mutta kuka meistä olisi valmis antamaan pikkurahasta oman pihapiirinsä sellaisen yrittäjän käyttöön, joka kaivaa ylös kukkapenkit, pilaa nurmikot, saastuttaa kaivon ja tekee elämisen ilman kuulosuojaimia mahdottomaksi? ’Yrittäjän’ kaasuttaessa maasturilla kohti taivaanrantaa ja lihavaa pankkitiliään jäämme katsomaan käteemme lykättyä satasta. Emme kai me suomalaiset nyt ihan huiputettavissa ole?
Kirjoittaja toimi Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuosina 2009–2012.
Jaa tämä artikkeli: