Pohdiskeluvaje. Jari Ehrnrooth pitää valitettavana, ettei suomalaiseen kulttuuriin luontevasti kuulu uskonnon ja syvähenkisten arvojen pohdinta vaan hengellisyys nähdään jopa älyllisyyden vastakohdaksi.
Kirjailija Jari Ehrnrooth: Oman onnen tavoittelu ei riitä
Ihmiselle ei riitä vain itsensä tekeminen onnelliseksi tai tuonpuoleinen tarkoitus. Tarkoituksen on löydyttävä myös tästä elämästä. Siitä kertoo toivo, sanoo kirjailija Jari Ehrnrooth.
Kirjailija Jari Ehrnrooth esittää kriittisen analyysin ajastamme uusimmassa kirjassaan Toivon tarkoitus. Hänen mielestään kulttuuriamme hallitsee nyt pakanallinen henki, sillä toisen maailmansodan jälkeen länsimaat ovat vajonneet ihmiskeskeiseen vapauden kulttiin. Materialistinen hyvinvointiaate on korvannut korkeammat arvopäämäärät.
”Me olemme joutuneet yksilön vapauden palvonnassa ihmiskeskeisyyden pahimpaan vitsaukseen: itserakkauden kukoistukseen”, Ehrnrooth summaa kirjassaan.
Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun. ”Millainen sankari, sellainen kulttuuri”, kirjailija kiteyttää. Ylivoimaisuuden esikuvat muokkaavat kehoaan sarjakuvasankarien mittoihin ja tatuoivat olkapäähänsä My World.
Vapaudessa asuu ansa
Vapauden kultissa Jari Ehrnrooth näkee ansan: kun ihminen on täysin vapaa toteuttamaan itseään, mitä hän tekee vapaudellaan? Miten hän hallitsee sitä? Ja mistä hän on vapaa ollessaan vapaa?
– Tarkoittaako yksilönvapaus sitä, että voidaan elää kuin pellossa? Haetaan keskiolutta lähikaupasta ja juodaan sitä kotisohvalla kunnes maksa poksahtaa? Ehrnrooth sivaltaa ja jatkaa: – Sitten mennään ”hyvinvointikeskukseen” hoidettavaksi ja kansakunta maksaa viulut.
Hyvinvointiyhteiskunta perustuu Ehrnroothin mukaan liian idealistiseen ihmiskuvaan.
– Hyvinvointiaatteen aikakaudella liikalihavuus, elintapasairaudet, alkoholin kulutus, rikokset ja pahoinpitelyt ovat moninkertaistuneet, hän sanoo.
– Valtiomme ei velkaantuisi vaan veroastetta voitaisiin laskea, jos kansalaiset ottaisivat vastuun itsestään ja todellakin eläisivät hyvää elämää.
– Rohkenisin väittää, että meillä on tasapaino vinoutunut hyvinvointiaatteen aikakaudella siihen suuntaan, että itsekurittomia huonon elämän eläjiä, pahantekijöitä ja rikollisia ymmärretään liikaa, hän miettii.
Ehrnroothin mielestä tämä kehitys vie meitä alaspäin. Näin ei siis voi jatkua.
|
Mielihyväriippuvuus vallitsee. - Vapautemme pahin saaste löytyy sisältämme, Jari Ehrnrooth sanoo. - Vapaus vaatii itsekuria, ja se pitäisi nostaa jälleen kunniaan. |
Vapaaksi eläimellisyydestä
Jari Ehrnroothilla on vahva näkemys siitä, mistä meidän tulisi vapautua: eläimellisten viettiemme vankilasta ja mielihyväriippuvuudesta.
– Vapautemme pahin haaste löytyy sisältämme, hän sanoo.
– Meillä on yhä sosiaalisen laumaeläimen aivot. Ne haluavat kilpailla ja voittaa. Ne on helppo orjuuttaa mielihyväpalkintoa tuovilla aineilla ja elämyksillä. Niille vapaus on vapautta tehdä juuri niin kuin minä itse tahdon.
Toisen maailmansodan jälkeen paljastui holokausti ja koettiin moraalinen konkurssi. Ehrnrooth kuvaa, kuinka silloin nousi vasemmalta esiin eksistentialistinen vapauden kultti, jonka mukaan jokainen luo itse oman moraalinsa. Aivan samanlainen vapauden kultti nousi oikealta neoliberalismin muodossa. Siinä vapaus on jokaisen yksilön vapautta toteuttaa itseään itsekeskeisesti ja itsekkäästi, vapaana rajoittavasta velvollisuusetiikasta ja muista ihmisyyden korkeista ihanteista.
- Kirjailija Jari Ehrnrooth kirjassaan Toivon tarkoitus
– Nämä kaksi ilmiömäisen alkeellista ja rumaa vapauden aatetta nyt kamppailevat siitä, kumpi saa tittelin haltuunsa, Sartre vai Hayek, mutta niiden henkinen ja moraalinen sisältö on täsmälleen samanarvoinen: pyöreä nolla, Ehrnrooth suomii.
Niinpä korkeammassa ja moraalisessa vapaudessa onkin kysymys siitä, millaisen vapauden saavutan suhteessa omaan eläimellisyyteeni vai annanko sen ohjailla elämääni. Vapaus vaatii itsekuria. Se pitäisi nostaa jälleen kunniaan.
– Monoteistinen uskonto on ajatellut sen siten, että ihminen parantuu ja tulee oikeamieliseksi vasta, kun hän vapautuu syntisyydestään, Ehrnrooth sanoo.
– Lopulta vohla ja pantteri käyvät yhdessä levolle, kuten Jesaja kuvaa. Siihen on vielä matkaa.
Uskontuntoa keskusteluun
Kirjailija Ehrnrooth on oman tiensä kulkija, etsijä ja pohtija. Hänen proosateoksensa, romaaninsa ja esseensä ovat usein matkoja ihmisen sisimpiin tuntoihin. Monet muistavat hänet myös kulttuurihistorian ja sosiologian dosenttina, jonka mukaan eurooppalaisen kulttuurin ainutlaatuisen kehityskyvyn syynä on juutalais-kristillinen tavoittamattoman tavoittelu.
Nyt hän puhuu entistä vakavammin uskontunnosta ja ihmisen tarpeesta palvella Jumalaa. Mitä hänelle on tapahtunut? Onko hän palannut lapsuutensa selkeisiin arvoihin ja kirkkaaseen näkemiseen, jotka vilahtavat hänen teoksissaan?
– Johdonmukainen persoonan kypsyminen etenee loikkauksin, Ehrnrooth naurahtaa.
– Suomessa minua on kutsuttu pitkän linjan pohdiskelijaksi ja espanjalaiset luonnehtivat rakkausromaaniani termillä realismo mystico.
Vaikka Ehrnrooth on aina luodannut syvyyksiä, varsinainen läpimurto tapahtui hänen mukaansa elämää suuremman rakastumisen muodossa. Se kaatoi loputkin esteet hengellisen selkiytymisen tieltä.
– Tämän mullistavan kokemuksen olen tallentanut teokseeni Lähemmäksi kuin lähelle (2007). Tulin avarammaksi ja löysin syvemmän yhteyden olemiseni perustaan. Hyväksyin sen, minkä aiemmin yritin selittää ja hallita. Jumalasuhteeni kirkastui ja rukoilemisesta tuli spontaani tarve.
| Painostusta. Suomalaisissa kulttuuripiireissä esiintyy Jari Ehrnroothin mielestä yhdenmukaisuuteen painostavaa ateismia. |
Ihmisyyden rannaton arvoitus
Jari Ehrnrooth pitää valitettavana sitä, ettei suomalaiseen kulttuuriin luontevasti kuulu uskonnon ja syvähenkisten arvojen pohdinta. Hengellisyys nähdään siinä jopa älyllisyyden vastakohtana.
Älyllinen kulttuuri sivuuttaa uskon, koska sitä ei voi saavuttaa tiedon kautta eikä hallita tieteellisin välinein. Silti hengellinen etsintä elää monien kirjailijoiden ja tutkijoiden sisällä omaa elämäänsä.
– Tällainen kaksijakoisuus saattaa joskus kaventaa myös taiteen ja kirjallisuuden sielunelämää. Ihmisyyshän on avara, jopa rannaton arvoitus, täynnä ratkaisemattomia ristiriitoja. Minunkaltaiseni luontainen mystikko kokee ja ajattelee olemassaoloa nimenomaan syvyyssuunnassa, Ehrnrooth sanoo.
Hän kaipaa elävää teologiaa, jossa jokaisella on vapaus kertoa, miten uskonasiat ymmärtää. Dogmeja ja fundamentalismia hän vierastaa. Teoksessaan Tietämättä uskon (2012) hän puhuu uskontunnosta, joka on yhtä vilpitön kuin omantunto. Ihmisen sisällä se kertoo, mihin hän uskottelematta uskoo.
– Uskontoihin tulee helposti mukaan ideologiaa, joka pyrkii manipuloimaan ja pakottamaan ihmisten uskoa johonkin suuntaan. Silloin minulle tulee tunne: Minua ette saa! Mikään eikä kukaan ei saa tulla ihmisen ja Jumalan väliin. Se on minulle pyhän yhteyden lähtökohta.
Jotta lapsistamme tulisi parempia kuin me
Omassa uskossaan Jari Ehrnrooth korostaa moraaliuskoa, omantunnon alastomuutta Ainoan Absoluutin edessä. Hänen näkemyksensä mukaan me olemme täällä palvellaksemme Jumalaa. Mitä se tarkoittaa käytännössä?
– Lukekaa vanhaa Tolstoita. Se on sitä, että yritämme tulla paremmiksi ihmisiksi, kilvoitella ja päivittäin haastaa primitiivistä ja itsekeskeistä puolta itsessämme, Ehrnrooth sanoo.
– Ei tarvitse haikailla kuolemanjälkeistä pelastusta tai lähteä pelastamaan maailmaa kauaksi kotoa. Hyvän tarkoituksen palveleminen on jatkuvasti edessä omassa pienessä elämässämme. Esimerkiksi voimme yrittää kasvattaa lapsiamme niin, että heistä tulee parempia ihmisiä kuin itse olemme.
Ehrnroothin mukaan usko pelastaa meidät jo tässä elämässä moraalisen edistyksen tielle. Se tie ei ole helppokulkuinen, mutta se on tarkoitusta täynnä.
Hänestä länsimaisen kulttuuri-ihmisen sieluun sisältyy sammumaton toivo. Se on ”raamatullinen mielenliike” kohti ikuista rauhaa, moraalista vapauden valtakuntaa, oikeamielisyyttä ja rakkauden voittoa. Mahdotontako?
– Niin, sitä se tuntuu olevan, mutta silti emme voi siitä toivosta luopua. Se ei ole pelkkää haaveilua ja utopiaa, Ehrnrooth sanoo.
– Me osaamme kuvitella kulttuurievoluution päämäärän, mutta on epävarmaa, kykenemmekö sitä omin voimin saavuttamaan. Silti on yritettävä, sillä se on ihmiselämän tarkoitus. Olemmehan saaneet käyttöömme moraalilain, omantunnon ja harkintakyvyn.
Ehrnrooth uskoo, että nämä riittävät pitkälle, jos jokainen tekee osansa.
– Olisikohan liikaa toivottu, että korkeampi myötävaikutus hoitaisi sitten loput?, hän kysyy.
– Suomalaisissa kulttuuripiireissä esiintyy yhdenmukaisuuteen painostavaa ateismia, jonka vuoksi uskonsa tunnustaminen vaatii rohkeuttakin, Ehrnrooth toteaa.
Jaa tämä artikkeli: