Parhaat palat. Kirjallisuudentutkija Lieven Ameel halusi tulla kuvatuksi haaksirikkoutuneiden patsaan lähettyvillä. Vastaavanlainen patsas esiintyy Leena Krohnin novellikokoelmassa. Kuva: Esko Jämsä
Kirjallisuuden Helsinki ja kartalla oleva Helsinki ovat kaksi eri kaupunkia
Helsinki-kuvauksia tutkineen Lieven Ameelin mukaan samat kuvaamisen tavat näkyvät yhä, vaikka suomenkielinen Helsinki-kirjallisuus alkoi jo vuonna 1880. Yksi esimerkki tästä on ohi kiitävän ajan tuoma haikeus, mikä korostuu kaupungin sykkeessä.
Mies saapuu junalla Helsingin päärautatieasemalle. Koska mies ei tunne kaupunkia, hän hyppää taksiin ja pyytää kuskia ajamaan Kaisaniemen puistoon. Kirjailija Mikko Rimminen käyttää taksimatkan kuvaamiseen 20 sivua, niin tiiviisti mies ympäristöään havainnoi.
Rimmisen Pölkky-romaanin (2007) alku on hyvin tyypillinen Helsinkiin saapumisen kuvaus. Samanlaista sokkia ja hämmennystä kuvaa Juhani Ahokin romaanissaan Helsinkiin (1889).
– Kaupungissa on uusi merkkijärjestelmä, joka pitää ottaa haltuun. Syntyy ymmärtämisen kriisi, kirjallisuudentutkija Lieven Ameel sanoo.
Belgiasta Suomeen muuttanut Ameel on tutkinut Helsinki-kuvauksia suomalaisessa kirjallisuudessa.
– Olen aina ollut kiinnostunut tilallisesta kokemuksesta, siitä, miksi paikat herättävät vahvoja tunteita. Helsinki oli minusta heti kiinnostava ja omalta tuntuva kaupunki. Lauttasaaressa asuva Ameel työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistonlehtorina.
Metsäläisyyden illuusio on voimissaan
Kirjallista Helsinkiä ei ole juuri tongittu, eikä Lieven Ameel ihmettele sitä. Hänen mielestään Suomessa vallitsee yhä myyttinen puhe siitä, kuinka suomalaiset ovat metsäläisiä ja kaupunkilaistuneet vasta äsken.
– Sata vuotta sitten kirjoitettiin ihan samalla tavalla. Suomalaisessa kulttuurihistoriassa on kansainvälisellä kaupunkikulttuurilla ollut jo pitkään keskeinen rooli. Kuitenkin kertomukset, joita luotiin, kun 1800-luvulla tehtiin kansallisvaltioita, ovat juurtuneet suomalaiseen omakuvaan. Metsäläisyyden illuusioon palataan vieläkin.
Helsinkiin sijoittuvaa kirjallisuutta voi lukea hyllymetreittäin, mutta Ameel lausuu varoituksen sanan.
– Lukijan ohjenuora voisi olla, että kirjallinen Helsinki sijaitsee eri maassa kuin oikea Helsinki. Ne ovat kaksi eri kaupunkia. Mika Waltarin teosten kanssa ei kannata kulkea Töölössä.
Todellisen ja kirjallisen kaupungin rajat ovat herkkua kirjailijoille.
– Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia -novellikokoelma leikittelee tällä asetelmalla. Siinä on tunnistettavaa Helsinkiä, mutta se on silti unenomainen maailma.
Helsinkiin sijoittuvat romaanit keskittyvät tämän tästä kuvaamaan maisemaa, mutta niidenkin kanssa kannattaa olla tarkkana.
– Maisemakuvaus kehystää Helsingin kirjailijan tarkoituksen mukaiseksi. Koskaan ei ole kyse neutraalista tai objektiivisesta otteesta, Ameel sanoo.
Laitakaupunki on arveluttavaa aluetta
Kartalle piirretty ja koko ajan kasvava Helsinki valuu silti kirjojen lehdille. 1920- ja 1930-luvuilla rakennettiin uutta kaupunginosaa, Töölöä. Töölöön suunniteltiin uudenlaisia asumisratkaisuja esimerkiksi virkamiehille ja pariskunnille, jonka molemmat osapuolet kävivät töissä. Kerrostaloihin rakennettiin keskuskeittiöitä, joista saattoi tilata ruoat.
Suomessa vallitsee yhä myyttinen puhe siitä, kuinka suomalaiset ovat metsäläisiä ja kaupunkilaistuneet vasta äsken."
Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä liikkuu juuri kehittyvän Töölön kaduilla.
Kaupunginosia arvotetaan voimakkaasti. Erityisesti kaupungin laitoja pidetään moraalisesti arveluttavina.
– Henkilöhahmo saatetaan muutamalla sanalla ja paikannuksella leimata pahamaineiseksi tyypiksi: se on kotoisin Punavuoresta tai Linjoilta, Lieven Ameel kertoo.
Alueiden arvottaminen näkyy etenkin rikoskirjallisuudessa. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi -romaanin päähenkilö asuu ensin onnellisesti Kulosaaressa. Avioero vie hänet kalliolaiseen yksiöön. Kirjailijapäähenkilön työhuone löytyy ahdistavasta ja ankeasta Kontulasta.
Lähiöt rakennettiin luonnonläheisiksi, mutta niihin alkoi kasaantua sosiaalisia ongelmia. Se ei jäänyt kirjailijoilta huomaamatta.
– Pirkko Saision Betoniyössä luodaan leimallisen kielteinen lähiökuvaus, jossa näkyvät kaikki kliseet. Toisaalta hänen työväen Kallioon sijoittuva esikoisteoksensa Elämänmeno taas sisältää moniulotteisia hahmoja.
Keskustan ja lähiöiden suhde ei ole mustavalkoinen.
– Luimme eräällä kurssilla Joensuun romaania eivätkä opiskelijat lähteneet enää tähän mukaan. He sanoivat, että Kontula on muutakin.
Jätkäsaaren brändi on maskuliininen
Kaupungit ovat aina edustaneet modernisaation kärkeä. Helsinkiläiset tulenkantajat kuvaavat teksteissään pimeässä hohtavia mainosvaloja ja nopeasti kiitäviä autoja.
– Kaupungit mahdollistavat sosiaalisen nousun ja yksilöksi muuttumisen, mutta samalla ihmiset muuttuvat massoiksi. Yksilöksi kasvaminen voi johtaa ahdistukseen, kun hän ei olekaan enää osa turvallista yhteisöä, Lieven Ameel pohtii.
Kaupungin aika kuluu usein nopeammin kuin ihmisen sisäinen aika, eivätkä rytmit kohtaa. Ohi kiitävä aika herättää haikeita tunteita. Haikeuden kuvauksia löytyy niin varhaisesta Helsinki-kirjallisuudesta kuin esimerkiksi Kjell Westön Lang-romaanista.
– Suomenkielinen Helsinki-kirjallisuus alkaa vuonna 1880, mutta samat kuvaamisen tavat näkyvät yhä. Jokainen sukupolvi ajattelee, että seuraavalla sukupolvella kaikki on helpompaa. Ehkä se on osa kaupungin luonnetta, sillä kaupunki uudistuu koko ajan, Ameel miettii.
Hänen tuorein kiinnostuksensa kohdistuu Helsingin uusiin alueisiin, etenkin Kalasatamaan ja Jätkäsaareen. 2000-luvun alussa Länsisataman seudulle suunniteltiin naisten kaupunkia, joka ottaisi kaikessa huomioon pohjoismaisen tasa-arvoihanteen. Sitten tuuli kääntyi.
– Nyt Jätkäsaari on brändätty hyvin maskuliiniseksi paikaksi. Siellä on konsolimuseo, venäläinen hävittäjä ja seisaaltaan pissaava Bad Boy -patsas, Ameel naurahtaa.
Helsingin Kirjamessut 27.–30.10.
Jaa tämä artikkeli: