Pirkko Lahti rentoutuu mökillä tekemällä intiaanien toteemipatsaita.
Kirjat antavat virtaa
Pirkko Lahti huvittelee miettimällä muistokirjoituksia.
Vaikka psykologi Pirkko Lahti, 72, on ollut vuosia eläkkeellä, hänet löytää monenlaisten hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävien hankkeiden keskeltä. Virtaa tuntuu riittävän.
– Kirjat ovat intohimoni. Minua kiehtoo suunnattomasti, kuinka Edgar Lee Masters pystyy Spoon River antologiassaan tiivistämään lyhyeen hautakirjoitusrunoon ihmisen koko elämäntarinan. Se, että löytää olennaiset piirteet ihmisestä, on haaste psykologille.
Yksi Lahden suosikeista on Aapelin kirja Meidän Herramme muurahaisia, jossa on myös lyhyitä kertomuksia erilaisista ihmisistä.
– Kun aikoinaan olin töissä yliopistolla, huvittelin mielessäni suunnittelemalla samantyyppisiä tiivistelmiä. Oven takana olisi professori se ja se ja oven vieressä hänen lyhyt elämäntarinansa. Seuraavan oven takana olisi assistentti ja oven vieressä hänen tarinansa.
Se, että kirjat koukuttavat Lahtea, ei ole yllätys, jos tietää hänen nuoruuden etsintänsä. Ennen kuin hän päätyi psykologiaan, hän opiskeli yliopistossa ensin kansatiedettä ja sitten kirjallisuutta.
Pirkko Lahti kertoo myös itse kirjoittaneensa lohjalaisen kesämökkikylänsä ihmisistä.
– Pienellä paikkakunnalla tapahtuu vaikka mitä. Kukaan ei kerro mitään, mutta kaikki tietävät kuitenkin. Kertomusten julkaisemista ei tietenkään uskalla edes ajatella niin kauan kuin ihmiset elävät.
Omaa muistokirjoitustaan Lahti ei ole kuitenkaan kirjoittanut.
– Olen kyllä suunnitellut omat hautajaiseni, laatinut testamentin ja päättänyt edunvalvojasta. Se tuntui tarpeelliselta, kun matkustan niin paljon. Hautajaisissani kirkosta kuuluu viimeiseksi Edith Piafin laulu En kadu mitään.
Yhtä ihastunut Lahti on W. Somerset Maughamin romaanin nimeen ja kirjan viimeiseen lauseeseen Elämältä se maistui.
– Kyllä ihmisestä pitää löytyä sen verran uhoa, että hän hyväksyy elämänsä kulun. Vaikka kuinka olisi tehnyt vääriä valintoja tai epäonnistunut. Voi vaikka ajatella, mitä kaikkea maksamillani veroilla on saatu aikaan tai kuinka monta lasta olen sentään kasvattanut.
Vanheneminen ja kuolema kiinnostavat Pirkko Lahtea. Niistäkin hän on kirjoittanut.
– Ajattelin nuorempana pitkään, etten elä edes 40-vuotiaaksi. Niissä ajatuksissa muistan juhlineeni vaikkapa 38-vuotispäivääni.
Se, että hän elää edelleen ja voi hyvin, on enemmän kuin hän osasi ajatella ja toivoa.
– Taustalla on se, että en koskaan nähnyt isääni. Olin kahden viikon ikäinen, kun hän kuoli sodassa.
Äiti elätti kolmilapsista perhettään kutomalla sukkia, paitoja ja villahousuja armeijalle.
– Hän ei mitenkään pystynyt itse hoitamaan kaikkia kotitöitä. Hänen mielestään meidän lasten oli pakko edes yrittää, olipa sitten kyse puiden pilkkomisesta tai ruoanlaitosta.
– Yhä kun tulee puhe jostain uudesta asiasta, olen aina valmis yrittämään. En ajattele enkä sano, etten osaa. Tulokset voivat tietenkin olla mitä vain, sanoo Pirkko Lahti, joka tekee mökillään intiaanien toteemipatsaita ja Australian aboriginaalien hautapaasia.
Jaa tämä artikkeli: