Rakkaudesta Venetsiaan. Runoilija Joseph Brodsky löysi Venetsiasta sydämensä kaupungin. Rax Rinnekankaan elokuva Veden peili on kunnianosoitus kaupungille, runoilijalle ja ihmisen sydämen salaisuudelle. Kuvassa Hannu-Pekka Björkman.
Kirjeitä sielunveljelle
Rax Rinnekankaan Veden peili on kirkas ja puhdas elokuva.
Teksti Marja Kuparinen
Vesi kohtaa laiturin, rantamuurin ja veneen keulan. Vesi ropisee kalsean pensionaatin ikkunaan, jonka takana yksinäinen mies kirjoittaa. Vesi kimaltaa kuun valoa ja talojen valaistuja päätyjä. Se piirittää koko kuolevaa Venetsian kaupunkia, jossa suomalainen valokuvaaja Lauri Harkko kirjoittaa kirjeitä ainoalle sielunveljelleen, venäläiselle runoilijalle Joseph Brodskylle . Hänen tarkoituksensa on olla palaamatta koskaan kotiin – missä ihmisen koti sitten onkaan.
Rax Rinnekankaan tuore elokuva Veden peili on kaunis, syvä ja tosi. Se on täysin konstailematon ja luottaa katsojan älyyn ja tunteeseen. Lauri Harkkoa esittävä Hannu-Pekka Björkman kävelee Venetsian kaduilla, käy haudoilla ja hapuilee kokoon elämäänsä. Kaupungin rapautuva kauneus ja yksinäisen miehen irrallisuus saavat ajatukset virtaamaan.
Vähitellen käy ilmi, että Harkon isä (Kalle Holmberg) on sodan aikana antanut ilmi juutalaisia naapureitaan – tosin nämä eivät päätyneet leirille, koska sotaonni kääntyi. Isän teko ja hänen asenteensa ovat vaikuttaneet poikaan syvästi. Laurin äiti (Seela Sella) oli juutalainen – hänen kohdallaan isä sentään teki ilmiannossa poikkeuksen. Poika olisi halunnut olla osa äidin maailmaa ja uskoa, mutta luopui siitä, koska tiesi isän tahdon. Sen jälkeen Lauri on koko ajan kaivannut äidin luo. Molemmat vanhemmat ovat jo kuolleet.
Rinnekangas on käsikirjoittanut hienon tekstin, joka avautuu katsojasta riippuen moneen suuntaan. Veden peili on erityisen antoisa niille, jotka haluavat pohtia sellaisia kysymyksiä kuin kristittyjen ja juutalaisten Jumala ja aika, ihmisen vapaus ja vastuu, totuus ja ymmärtäminen, syyllisyys ja anteeksianto.
Veden peili pohtii Jumalan sivullisuutta ja läsnäoloa. Sivulliseksi itsensä tunteva Jumala on hiljaa. Tällaisissa ajatuskuluissa voi kuulla kaikuja natsien teloittaman Dietrich Bonhoefferin ajattelusta: Ihmisen tehtävä on elää maailmassa vastuullisena aikuisena ja yksin, ikään kuin apuun rientävää Jumalaa ei olisi olemassakaan.
Lauri pohtii Venetsiassa, että ilmiannollaan isä itse asiassa murhasi äidin Jumalan ja tooran lait. Pojan muistiinpanoista on rehellisyydessään tullut jo kuin rukousta. On liikuttava hetki, kun hän sovittaa juutalaista kipa-päähinettä. Ehkä hän sittenkin on myös juutalainen?
Kun isä pääsee ääneen, hän selittää pojalleen tosiasioita ja isänmaallisuutta. Kotinsa Karjalassa menettänyt mies tuntee, että häneltä vietiin elintila. Silloin yhteys saksalaisiin unelmiin tarjosi kuin oven tuhatvuotiseen valtakuntaan: ”Me uskoimme uuteen aikakauteen.”
Se oli synti, syyttää poika. Kuka meistä on synnitön, vastaa isä.
Veden peili ei ole pohdinnoissaan yksiviivainen vaan jättää katsojalle paljon liikkumavaraa. Koska elokuva luottaa hiljaisuuteen, niukkaan musiikkiin (Pascal Gaigne) ja ihon alle meneviin still-kuviin, ajattelulle jää avaruutta. Veden peili hengittää syvään ja avaa näköalat elämän tärkeimpiin kysymyksiin.
Ihmisellä on harvoin selityksiä teoilleen mutta sitäkin enemmän tekemättä jättämiselleen, sanoo pensionaattiin saapunut espanjalainen pianisti. Häntä esittää Rax Rinnekankaan kahdesta aikaisemmasta elokuvasta tuttu espanjalainen kuvataiteilija Nacho Angulo .
Miehet ystävystyvät. Pianistin isä oli Francon fasisti. Kokemustensa perusteella hän päättelee, että isänmaalliset materialistit tuhoavat ihmiskunnan. Pitäisikö siis lannistua? Eihän toki, sillä jokainen taiteilijan vetämä viiva on jo uskon merkki, eikä musiikkiakaan sävelletä vain tätä hetkeä varten. Kauneus on vahva voima.
Sekä Björkman että Angulo antavat Veden peilille kasvonsa, joista näkyy elämän ja ajan kosketus. Kun trilleri lopulta ratkeaa ja katsoja saa tietää, missä tilanteessa Lauri katsoi isäänsä viimeisen kerran, konkretisoituu ihmisen tekojen selittämättömyys.
Mikä sitten Veden peilin mukaan on ihmisen osa? Ehkä velvoite ja oikeus yrittää ymmärtää ja tehdä sen jälkeen omat päätöksensä.
Viimeisenä mieleen jää kaikumaan ajatus: Äärettömän suhde äärelliseen voi olla vain rakkaus. Ehkä meillä siis on toivoa.
Rax Rinnekangas: Veden peili.
Teattereissa 19.10.
Jaa tämä artikkeli: